Keskiaikaiset markkinat ja mahdollistava asiantuntijuus

Turun Keskiaikaiset markkinat juhlivat äsken 20-vuotista taivaltaan, ja parasta juhlaa oli jälleen onnistunut tapahtuma. Sen tunnelmia voi seurata esimerkiksi täällä.

Minulla on ollut ilo toimia jo toista vuotta tapahtuman historiallisena asiantuntijana (ja jonkinasteista besserwisseröintiä on tullut eri rooleissa harjoitettua jo aiemmin). Se on antanut myös mahdollisuuden pohtia asiantuntijan asemaa ja vastuuta, autenttisuuden vaatimusta ja historian taiteellista esittämistä. Tämä kirjoitus on jatko viimevuotiselle reflektoinnille.

Osana juhlavuotta järjestimme pienen muistelupaneelin, jonka aikana kävi ilmi, että pyrkimys menneisyyden tavoittamiseen ja historialliseen autenttisuuteen resurssien sallimissa rajoissa on ollut läsnä tapahtuman ideassa sen alusta lähtien. Samoin kytkös yliopiston tutkijoihin ja henkilökuntaan on ollut vahva. Ennen kaikkea tapahtumaa tehneet näyttelijät, markkinamyyjät ja keskiaikaharrastajat ovat monet suurella intohimolla ja perehtyneisyydellä pyrkineet tavoittamaan jotain keskiaikaisesta menneisyydestä.

Keskiaikaiset markkinat ovat malliesimerkki harrastajien, alan yrittäjien, kaupungin, kulttuurin ammattilaisten ja yliopiston asiantuntijoiden yhteistyöstä. Se on ollut tutkijoiden yhteiskunnallista vaikuttamista ja tutkimuksen impaktia jo vuosia ennen kuin näitä on alettu mittaamaan. Samalla markkinoiden taival on esimerkki siitä, miten menestyksekäs kulttuuritapahtuma syntyy: intohimosta asiaan ja sisältöihin. Keskiaikaiset markkinat ei ole tietoisesti pyrkinyt yli 100 000 kävijän tapahtumaksi (tänä vuonna 155 000 vierailijaa), vaan kasvu on tapahtunut itse asian tekemisen myötä – ja totta kai myös sen ansiosta, että tapahtuma on haluttu pitää pääsymaksuttomana, avoimena ja mahdollisimman helposti lähestyttävänä.

Keskiaikaiset markkinat ovat yksi Turun matkailuvaltteja, mutta ei sen takia, että niitä lähdettiin sellaiseksi luomaan, vaan sen takia, että joukko innostuneita ihmisiä halusi tehdä historiallisen tapahtuman. Luonnollisesti mikään ei ole mahdollista ilman resursseja, ja iso kiitos kuuluu Turun kaupungille, joka on antanut tapahtumalle tilaisuuden kasvaa ja kehittyä.

Siihen historiallisen asiantuntijan mahdollistavaan rooliin. Suurin osa työtä on ollut tapahtumavuoden (tänä vuonna 1509) päättäminen yhdessä hallituksen kanssa, teemojen taustoittaminen ja näytelmän käsikirjoituksen kommentointi. On monia muita osa-alueita, joissa asiantuntijatyötä tekevät muut. Esimerkiksi tapahtuman puvusto on jo monta vuotta kehittynyt todella upeaan suuntaan – kiitos puvustamisen ja historiallisten pukujen ammattilaisten ja harrastajien.

Oma ensivaikutelma asiantuntijan työstä oli ankeuttajan rooli: näin ei voi sanoa, noin ei voi käyttäytyä. Mutta mitä enemmän sitä olen tehnyt, sitä vahvemmin haluan viedä kommentaattorin roolia mahdollistavaan, auttavaan ja uusia näkökulmia avaavaan suuntaan (toivottavasti myös ohjaajista ja näyttelijöistä tuntuu siltä). Totuus on usein tarua ihmeellisempää, ja esimerkiksi tämän vuoden näytelmässä olleeseen anekauppakeskusteluun pystyin helposti kaivamaan tuoreita elementtejä. Mielestäni hyvä historiallinen asiantuntija sanoo useammin: ”Oletteko miettinyt, että tällaisia juttuja voisi tuoda mukaan” kuin että ”tuo on väärin.”

Markkinanäytelmän kaltaisen tekstin kommentointi on myös vaativaa ja antaa tutkijalle paljon. Useimmat esille nousevat kysymykset ovat erittäin konkreettisia, kuten miten laivamies asui tai miten kaniikkia puhutellaan. Tämänkaltaisia kysymyksiä en yleensä joudu tieteellisissä artikkeleissa pohtimaan, joten asiantuntijan työ on virkistävää, usein innostavaa vaihtelua.

Mutta se vastuu. Viime vuoden tekstissä pohdin menneisyyden ihmisten arvostamista, esittämistä ilman tarpeetonta karikatyrisointia, nyt enemmän faktan ja fiktion sekoittumisesta.

Vaikka Keskiaikaiset markkinat ovat kulttuuritapahtuma, eivät tutkimusta, ovat ne monelle myös ensisijainen, ehkä ainoa kosketus keskiajan historiaan. Vaikka tutkija tiedostaisi, että torilla tapahtuva näytelmä on enemmän keskiaikakulttuuria kuin keskiajan historiaa, on se myös tietoa ja ennen kaikkea mielikuvia välittävä. Keskiaikaiset markkinat eivät enää pitkään aikaan ole olleet pelkästään suomalaisen keskiaikaharrastuksen ja innostuksen tuote vaan näiden ilmiöiden ruokkija ja vahvistaja. Keskiaikaiset markkinat ovat ehtineet kasvattaa sukupolven keskiajan harrastajia ja jopa tutkijoita, minä mukaan lukien, jotka ovat saaneet inspiraationsa tapahtumasta.

Turussa ei ole haluttu, eikä olisi oikein mahdollistakaan, elävöittää yhtä tiettyä historian tapahtumaa kuten esimerkiksi Visbyn markkinoilla, joissa joka vuosi muistetaan Tanskan kuningas Valdemar Atterdagin tekemää kaupungin valtausta vuonna 1361. Turun tapahtuma elää joka kesä eri historiallista vuotta. Klassisen historiallisen romaanin tapaan näytelmässä on muutamia historiallisia henkilöitä ja tapahtumia, mutta suuri osa juonesta ja henkilöistä on keksittyä.

Fiktiivisten juonenkäänteiden pitäisi olla mahdollisia, mieluiten todennäköisiä, ja ne limitetään todellisiin tapahtumiin. Se lisää uskottavuutta ja tuo lihaa usein varsin niukkojen lähteiden tarjoaman luurangon päälle.

Mutta tässä piilee myös vaara. Tämän kesän vuotta 1509 kuvaavassa näytelmässä esiintyvät huhut levottomuuksista sekä Venäjän suunnalla että tanskalaisten kanssa perustuvat aikalaislähteisiin ja vallitsevaan tulkintaan. Turun osalta tilanne Tanskan kanssa kulminoitui syksyllä 1509 kun Otto Rud joukkoineen ryösti Turun. Sen sijaan näytelmässä esiintynyt Nauvon ryöstö ja polttaminen, ja siitä seurannut pakolaisuus Turkuun, olivat täysin fiktiivisiä tapahtumia. Täysin mahdollisia sellaisia, sillä keskiaikaiseen sodankäyntiin kuului usein pitkittynyt kahinointi ja puolustuskyvyttömien kohteiden ryöstö ja hävitys. Eikä kaikista sellaisista todellakaan ole säilynyt lähteitä.

Tätä kohtausta ideoidessa ja kommentoidessa mielessä kävi myös, että toivottavasti kukaan ei tämän pohjalta jää käsitykseen, että Nauvo on tuolloin todella ryöstetty ja poltettu. En niinkään ajattele, että katsojat pitäisivät näytelmän tapahtumia sinänsä faktana, mutta totta on myös se, ettei edes koulutettu tutkija pysty nootittamaan koko päänsä sisältöä. Toisin sanoen, emme usein tiedä, mistä jokin ajatus tai ”tieto” on peräisin. Eli jos joskus kuulen jonkun puhuvan Nauvon ryöstöstä keskiajalla, niin mea maxima culpa.

Huoleni on todennäköisesti aiheeton, eikä todellakaan mikään syy olla kirjoittamatta fiktiivisiä kohtauksia näytelmään – muussa tapauksessa siitä tulee todella tylsä. Toisaalta, Suomen suurin keskiaikatapahtuma ei voi myöskään ohittaa vastuutaan tiedon välittäjänä.

 

Loppuhuomautus: olen keskiaikaisia markkinoita järjestävän Turun Suurtorin keskiaika ry:n hallituksen jäsen ja tapahtuman historiallinen asiantuntija, mutta kaikki mielipiteeni ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta tapahtuman tai sen yhteistyökumppaneiden kantoja.

Posted in Uncategorized

Pahuuden paluu

Kerettiläisyyden inkvisitioiden tutkijana olen oppinut kyseenalaistamaan ihmisen pahuuden. Kuulostaa absurdilta, mutta se on edellytys aiheen kriittiselle tutkimukselle. Inkvisiittoreilla on harteillaan pahantekijöiden raskas viitta, paljolti syystä, mutta osaltaan myös uskonsotien, valistuksen ja 1800-luvun sekularisaation värikkään ja värittyneen historiakuvan ansiosta. Viattomia talonpoikia tai rauhanomaisia toisinajattelijoita jahtaava korruptoitunut tai fanaattinen kirkonmies sopii edelleen populaarikulttuurin roiston rooliin, mutta oletus toimijoiden perustavanlaatuisesta pahuudesta on huono lähtökohta ymmärtämään ja selittämään pyrkivälle historiantutkimukselle.

Keskiajan inkvisiittoreista löytyy kieltämättä verenhimoisia fanaatikkoja, kuten 1230-luvulla Saksassa mellestänyt Konrad Marburgilainen, harhaisia misogynistejä kuten pahamaineisen Malleus Maleficarumin (Noitavasaran) kirjoittaja Heinrich Kramer, ja koko joukko kuulusteltavilta rahaa nyhtäneitä opportunisteja. Mutta jos heidät asettaa oletusarvoksi, on se vähän kuin yleistäisi havaintoja Gestaposta selittämään 1900-luvun valtiollisen turvallisuuden historiaa.

Silloin jää ymmärtämättä miten Moneta Cremonalaisen Adversus Catharos et Valdenses (ca. 1240), monisyinen kirjallinen hyökkäys kerettiläisiä vastaan, syntyi keskiajan oppineen väittelykulttuurin tuotoksena. Tai miten uskovaisia syntiensä ripittäytymiseen ohjannut 1200-luvun sielunhoidollinen reformi saavutti yhden, kieltämättä synkän, huipennuksensa Pamiersin piispan Jacques Fournierin 1320-luvulla johtamissa piiruntarkoissa kuulusteluissa. Tai kuinka celestiinimunkki Petrus Zwicker kirjoitti valdesilaisten oppia kumotessaan (1395) katolisen doktriinin konventionaalista puolustusta myös papistoon kuuluneita radikaaleja vastaan. Nämä kaikki miehet tuomitsivat toisin uskovia ihmisiä maineen, omaisuuden ja joskus myös hengen menetyksiin, mutta sorron tekoja ja sanoja selittääkseen pitää nähdä opillisten virtausten, hengellisten ihanteiden ja poliittisen kontekstin vuorovaikutus ja yhteentörmäys.

Essentiaalinen pahuus on huono selitys ihmisten pahoille teoille, se peittää alleen niiden arkipäiväisyyden, motiivien pikkumaisuuden ja toisten turmioksi muuttuneet pyrkimyksen tehdä oikein. Tämän tajusi filosofi Hannah Arendt kirjoittaessaan monien aikalaistensa paheksuman mutta sittemmin klassikoksi nousseen raporttin Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä Jerusalemissa 1963 (Eichmann in Jerusalem, 1963/68). Juutalaisten joukkotuhon eräs pääarkkitehti ei ollut pahuuden prinssi vaan harmaa byrokraatti, joka uskoi täyttäneensä velvollisuutensa. Ja teki näin yhden historian suurimmista rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Arendtin lisäksi ymmärrykseeni menneisyyden hirmuteoista on suuresti vaikuttanut Peter Englundin esseekokoelma Kirjeitä nollapisteestä (suom. WSOY 1998). Myös se kertoo siitä, kuinka aivan tavalliset ihmiset kykenevät käsittämättömään julmuuteen. Väkivaltaan turtuu, harva nousee vastustamaan sortoa tai kyseenalaistamaan käskyjä, ja lopulta vankileirit ja siviilien pommitus ovat osa hyväksyttyä, lähes arkista toimintamallia.

Olisin kovin mieluusti pitänyt tämän ilmiön, vihan normalisoitumisen, historiantutkimuksen yksinoikeutena.Kuluva syksy ja talvi ovat kuitenkin osoittaneet järjettömän, rasistisesti motivoituneen vihan esiinmarssin, arkipäiväistymisen ja julmistumisen. Sanalla sanoen: pahuuden. Ja sen, kuinka sitä edustavat suhteellisen tavalliset ihmiset.

Pystyn ymmärtämään, jopa sietämään paljon. Hyväksyn sen, että monet kannattavat tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa kuin minä. Ymmärrän vieraan pelkoa ja ennakkoluuloja, enkä teeskentele olevani niistä täysin vapaa itsekään. Vaikka vastustan yksityisiä ”turvallisuus”partioita henkeen ja vereen, pystyn näkemään, mikä ajaa ihmiset partioimaan kotikatujaan alueilla, joilla poliisin resursseja ja läsnäoloa on vuosikausia vähennetty. Käsitän, miksi monet pöyristyvät turvapaikantekijöiden tekemästä seksuaalirikoksesta enemmän kuin kotimaisesta raiskauksesta, vaikka näenkin räikeän kaksinaismoralismin päivittelyn takana. Puolestani rajoja saa vaatia kiinni kuinka monessa mielenosoituksessa tahansa, vaikka jokainen järkevä ihminen tajuaa vaatimuksen tolkuttomuuden.

Se, mitä en mitenkään kykene ymmärtämään, on kuinka joku voi iloita ihmisten jäätymisestä hankeen. Pikkulasten kuolemalla ilakointia. Raiskausten toivomista ja suoraa niillä uhkailua vain sen tähden, että joku (nainen) kirjoittaa jotain, mistä uhkailija on eri mieltä. Sisällissodalla ja poliittisten vastustajien likvidoinnilla fantasiointia.Natsismin ja fasismin kanssa flirttailua. SPR:n työntekijöiden ja vapaaehtoisten uhkailua. Turvapaikanhakijoiden ja heidän puolustajiensa toivottamista ”uuniin.”

Ehkä joskus pystyn analysoimaan tätä kuten tutkimuskohdetta, jonain muuna kuin silkkana pahuutena. Ehkä se nyt on vaikeaa sen takia, että viha kohdistuu myös minuun sen vuoksi mitä kirjoitan ja puhun, ja moniin ystäviini ja tuttaviini sen vuoksi mitä he ovat. Kirjoitan tällä hetkellä artikkelia inkvisition tutkimuksesta ja etiikasta, siitä, kuinka paljon sortajaa pitää ymmärtää. Ehkä tämä prosessi auttaa käsittämään myös vihaa ja pelkoa ympärilläni. Jonkun ajan kuluttua saatan osata kontekstoida ja ymmärtää paremmin, mutta nyt päällimmäinen tunne on tyrmistys.

Talvella 2015­­—2016 suomalaiset opettivat sorron ja vainon historian tutkijalle, kuinka pimeä ja viheliäinen ihmissydän voi olla.

Posted in Uncategorized | Tagged ,

Mistä meidät muistetaan

Eräs varhaisimmista episodeista keskiajan harhaoppisten vainossa alkaa väkijoukon raivolla. Guibertus Nogent’lainen kuvasi omaelämäkerrassaan kerettiläisyydestä syytettyjen veljesten Clement ja Evrard de Bucyn ja heidän kahden seuraajansa kohtaloa Ranskan Soissonsissa vuonna 1114. Soissonsin piispa alisti epäillyt vesikokeeseen, jossa Clement, seuraamassa olleiden paikallisten riemuksi, kellui ja todisti näin kerettiläisyytensä.

Koska tapaus sattui kauan ennen kuin kerettiläisiä vastaan suunnattu lainsäädäntö ja rangaistukset vakiintuivat, ei piispa tiennyt miten rangaista syyllisiä, vaan kääntyi piispainkokouksen puoleen. Sillä välin väkijoukko, peläten pappien hellämielisyyttä, otti oikeuden omiin käsiinsä. Kaupunkilaiset murtautuivat vankilaan, raahasivat vangit kaupungin edustalle ja polttivat heidät suurella roviolla.

On mahdotonta tietää, mikä yllytti väkijoukon raivoon, mutta kenties joku levitti samankaltaisia, myöhäisantiikin harhaoppikiistoista kumpuavia huhuja kuin ne, jotka Guibertus kirjoitti muistiin. Enemmän kuin näiden opillisilla virheillä, hän retostelee kerettiläisten moraalisella rappiolla: miehet makasivat miesten kanssa, naiset naisten kanssa ja yöllisissä, salaisissa palvontamenoissa kuka kenenkin kanssa. Mikäli näiden orgioiden seurauksena syntyi lapsi, se uhrattiin rituaalimenoissa ja poltettiin. Tuhkasta leivottiin leipää, jota jaettiin sakramenttina.

Guibertus oli näin ensimmäisiä keskiaikaisia kirjoittajia, joka liitti harhaoppisiin demonisoivaa, usein hillitöntä seksuaalisuutta korostavaa kuvastoa – samaa, millä on ennen sitä ja sen jälkeen leimattu milloin mitäkin etnistä tai uskonnollista vähemmistöä: kristittyjä (näiden ollessa vähemmistö), pakanoita (edellisten päästyä valtaan), harhaoppisia, juutalaisia, ja muslimeja.

Tekopyhän kuoren alla kerettiläisten uskottiin juonivan syntejä ja rikoksia. Mikäli joku todella syyllistyi rikokseen, siitäkös riemu vainoajien keskuudessa repesi.

Syyskuussa 1395 inkvisiittori Petrus Zwicker halusi varmistaa Itävallan herttuoiden tuen toimilleen Passaun hiippakunnan valdesilaisia vastaan. Herttuoille osoitetun kirjeen lopussa Zwicker kertoo, kuinka valdesilaiset olivat polttaneet Steyrin kirkkoherran varastorakennuksen, koska tämä majoitti inkvisiittoria apulaisineen. Samassa yhteydessä kerettiläiset olivat kiinnittäneet kaupungin porttiin poltetun puun ja verisen veitsen, ilmeisenä uhkauksena. Zwickerin mielestä nämä väkivallan teot todistivat, että kerettiläiset olivat nousemassa avoimeen kapinaan ja syrjäyttämässä kunnon kristityt – tai ainakin tämän vaikutelman antaminen sopi hänen tarkoitusperiinsä.

Kuulostaako tutulta?

Etäisyys antaa perspektiiviä. Osalle aikalaisista kerettiläiset ja juutalaiset edustivat tuntematonta, pelottavaa toiseutta, joka uhkasi kaataa järjestelmän, mikäli asialle ei tehtäisi jotain. Me taas tunnemme vaistomaisesti sympatiaa uskonnon varjolla vainottuja kohtaan. Ajan retoriikkaa tunteva huomaa, kuinka samat stereotypiat ja panettelevat huhut toistuvat vuosikymmenestä ja tekstistä toiseen. Ja siinä, missä inkvisiittori näki edessään paatuneita ja ovelia heresiarkkeja tai vähintään heidän suojelijoitaan, me näemme pelokkaita talonpoikia ja sukulaisiaan varjelemaan pyrkiviä leskirouvia.

Ei ole kahta kysymystä, kumpia tulevat polvet katsovat säälien kun he tutkiskelevat 2010-luvun Eurooppaa: sotaa ja vainoa pakenevia nälkäisiä ja väsyneitä turvapaikanhakijoita, vai heitä, jotka yltäkylläisyydessään vaativat lisää aitoja, maastakarkotuksia ja rajojen sulkemista.

Posted in Uncategorized

Harhaoppi hengen sairautena

Kun kirjoittaa pääosin englanniksi, on erittäin virkistävää käyttää välillä äidinkieltään. Kirjoitin viime kesän Keskiaikaisilla markkinoilla pidetyn esitelmän pohjalta lyhyen artikkelin, joka julkaistiin tänään Ennen ja nyt -verkkolehdessä. Aiheena on sairaus- ja tartuntametaforien käyttö keskiajan kerettiläisiä vastaan, eräänlainen oman aikansa vihapuhe.

Pestis heresis – harhaoppi, rutto ja hengen sairaus

Kannattaa muutenkin tutustua tuohon lehteen, jossa on niin pitkiä referoituja tiedeartikkeleita kuin lyhyempiä katsauksia. Lehti on kokonaisuudessaan avoin ja ilmainen, ja ns. avoin tiede ja open access ovat nyt kovassa huudossa, kuten edellisestä blogikirjoituksestani käy ilmi. Kun touhutaan uutta, on hyvä muistaa olemassaolevat välineet, eikä keksiä kaikkea uudelleen.

Posted in Uncategorized | Tagged , , | Leave a comment

Avoimen tieteen metsästys

Pelastaako avoin tiede tutkimuksen uskottavuuden ja nostaako se Suomen tuottavuuden ja talouden uuteen loisteliaaseen nousuun?

Nämä kysymykset olivat pinnalla OKM:n Avoin tiede ja tutkimus (ATT)-hankkeen koulutuksessa Helsingissä 14.9. Koulutus avasi Avoimen tieteen osaajakoulutuksen sarjan. Mikä avoin tiede? Kyse on ennen kaikkea avoimesta julkaisemisesta, eli että tutkimus ja parhaimmillaan tutkimusaineisto on avoimesti saatavilla ja paitsi tiedeyhteisön myös suuren yleisön käytettävissä Internetissä. Mieluiten esteettömästi, eli luettavissa, kopioitavissa, tulostettavissa ja linkitettävissä.

Opetusneuvos Juha Haatajan avauspuheenvuoro piti sisällään isoja periaatteita ja sanoja:

sustainability – kestävä tutkimus
usability – käytettävyys
access – saatavuus
trust – luottamus

Haataja esitteli selkeästi eri osapuolten toiveita ja unelmia. Valtion näkökulmasta korostuu erityisesti käytettävyys. Tavoitteena on, että tutkimuksen saatavuus lisää yhteiskunnallista vaikuttavuutta, innovaatioita ja yritystoimintaa. Toisaalta avoimet aineistot tarjoavat laajemman tietopohjan yhteiskunnallisen päätöksenteon tueksi. Tähän voisi kyynikko todeta jotain asiantuntijoiden kuulemisesta ja kuulematta jättämisestä nykyisessä päätöksentekokulttuurissa, mutta ainakin tavoite on hyvä.

Yritysten osalta tavoitteet ovat kahtalaiset. Yhtäältä halutaan mahdollisimman paljon dataa käyttöön, toisaalta yritystoiminnassa on tarve suojata omat tekijänoikeudet. Osallistujien kommenttien mukaan alalla suositaan termiä strateginen avaaminen, eli dataa avataan kuitenkin omat yrityssalaisuudet suojaten.

Kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta painottuu luottamus tieteeseen ja tutkimukseen, joita kieltämättä viime aikoina on kyseenalaistettu. Ihanteena on, että pääsy alkuperäistutkimukseen antaisi myös tutkimusinstituutioiden ulkopuolisille kansalaisille mahdollisuuden tarkistaa tuloksia. Tämä kuulostaa kovin idealistiselta ottaen huomioon tieteiden erikoistumisen. Mutta korkeakoulujen ulkopuolella esimerkiksi kansalaisjärjestöissä tai täysin itsenäisinä työskenteleville tutkijoille, asiantuntijoille ja kouluttajille tieteen avoimuus todella avaa ovia, eikä tätä ei pidä väheksyä. Ja eittämättä historian allalla avoimesti julkaistaville tutkimusartikkeleille on varmasti kiinnostuneita lukijoita.

Tieteen avoimuus tarkoittaa parhaimmillaan läpinäkyvyyttä kansalaisten suuntaan, mutta edellämainituista syistä tässä korostuu asiantuntevien tiedetoimittajien rooli. Toivottavasti sellaisia maltetetaan edelleen medioissa pitää palkkalistoilla.

Paljon puhuttiin tutkijalle avautuvista eduista oman tutkimuksen näkyvyydessä ja viittausten lisääntymisessä. Vähemmälle huomiolle jäi kuitenkin suomalaisten tutkijoiden suurin etu, jos ja kun avoin tiede ja open access lyö kunnolla läpi kansainvälisesti. Työskentelemme kuitenkin pienessä ja kaukaisessa maassa, jonka korkeakoulukirjastot eivät kilpaile resursseissa maailman huippujen kanssa. Avoin tiede tarkoittaa tutkijalle ennen kaikkea helpompaa, nopeampaa ja halvempaa pääsyä muiden tutkimukseen. Ja parhaimmillaan uusien tutkimusalojen nopeampaa nousua, kun aikaa ei tarvitse käyttää siihen, että taistelisi kirjaston rajallisten resurssien käytöstä.

Haasteitakin on, muun muassa se, että osa tutkijoista kokee datanhallintasuunnitelmat ja julkaisujen arkistoinnin jälleen yhtenä ylimääräisenä raportointina. Tällä saralla erittäin rohkaiseva oli julkaisupäällikkö Pekka Olsbon (Jyväskylän yliopisto) puheenvuoro, jossa hän painotti, kuinka automatisoidulla, keskitetyllä prosessilla julkaisujen rinnakkaistallennus ja metatietojen keruu tehdään minuuteissa, juuri tutkijaa rasittamatta. Tämä meille ja heti.

Tutkimusaineiston osalta huomauttaisin, että historiallisessa aineistossa  jatkokäyttöä varten tallentamista haittaa usein sekava tekijänoikeustilanne. Esimerkiksi omaa väitöskirjaprojektiani varten olen tilannut jäljenteitä paristakymmenestä eri kirjastosta tai arkistosta, ja käytännössä kaikkien käyttösopimukset erovavat toisistaan. Tilaisuudessa kävi ilmi, että tekijänoikeustilanne on vielä hankalampi ja akuutimpi kysymys taiteiden tutkimuksessa.

Päivän keskusteluissa nousi esiin, että avoin tiede parhaimmillaan selkeyttää tieteen olemusta: tutkimusprosessin dokumentointia, toistettavuutta, vertailukelpoisuutta ja avoimuutta. Lisäisin vielä oman toiveeni. Avoin tiede voisi selkeyttää nyt hämärtynyttä yliopistojen roolia perustutkimuksen tekijöinä. Jos tutkijoiden tulokset saataisiin julkisesti saataville, voisivat yritykset keskittyä siihen, mitä parhaiten osaavat eli tästä aineistosta tehtäviin kaupallisiin sovelluksiin, ja yliopistojen ja valtion tutkimusinstituuttien tutkijat puolestaan pitkäjänteiseen, aidosti laadukasta dataa ja uusia löytöjä tuottavaan raakaan tutkimustyöhön. Uskon, että tulokset tyydyttäisivät kaikkia osapuolia.

Posted in Uncategorized | 1 Comment

Ensimmäisen vuoden opiskelijalle

Rakas ensimmäisen vuoden historian, kielten, kirjallisuuden, kulttuurintutkimuksen, taiteiden tai ylipäätään minkään yleissivistävän, teoreettisen tai lähinnä perustutkimusta harjoittavan tieteen opiskelija missä tahansa tiedekunnassa.

Ihailen rohkeuttasi vilpittömästi. En tiedä olisiko minusta ollut aloittamaan unelmieni opintoja historiassa nykyisessä henkisessä ilmapiirissä, heikkenevällä opintotuella, koulutuksen jatkuvien leikkausuhkien alla ja vastavalmistuneiden lannistavilla uranäkymillä. Olisinko valinnut jonkun varmemmin työllistävän, parempipalkkaisen ja yleisesti hyväksytyn, talouskasvua jauhavan alan? Jotain, jonka opiskelua ei tarvitse epäonnistuneesti selitellä öykkärimäiselle sukulaissedälle, jonka mielestä kaikki paitsi Jalkaväkirykmentti 8:n historia on turhaa. Onnekseni sain tehdä päätökseni paljon lempeämmässä maailmassa.

Sillä vaikka mekin aloitellessamme opintojamme kymmenisen vuotta sitten heitimme herjaa siitä, kuinka humanisti valmistuu kortistoon, olivat ajat kuitenkin hyvin toisenlaiset. Euro tarkoitti lähinnä sitä, ettei matkalle tarvinnut vaihtaa valuuttaa, EU laajeni, tarjosi töitä ja projektirahoituksia. Jos meistä tuntuikin, että kulttuurin rahoitus on naurettavan pieni (osittain totta jo silloin), niin aika viattomilta ne huolet tuntuvat nyt. Mitä tulee kesätöihin, niin opiskelijoilla oli varaa kärkkyä unelmiensa harjoittelupaikkoja varmana siitä, että ainahan sinne edellisen kesän hanttiduuniin pääsee rahaa tahkoamaan, jos mikään inspiroivampi ei osu kohdalle.

Haluaisin sanoa, että totuus ei ole niin synkkä kuin annetaan ymmärtää, mutta en tiedä. Tunnen monia päteviä ja kokeneita maistereita, loistavia niin yksityisen kuin julkisen sektorin työntekijöitä, jotka ovat työttöminä. Eivätkä todella omaa syytään tai yrittämisen puutteesta, vaan sen takia ettei töitä, joihin heidät on koulutettu, kerta kaikkiaan ole juuri nyt tarjolla. Osittain taantuman, osittain ideologisesti värittyneen, perusteettoman ja tuloksiltaan olemattoman julkisen sektorin leikkauspolitiikan takia.

Työnäkymät ovat kolikon yksi puoli, mutta olen myös syvästi huolissani sen toisesta kantista. Henkisestä barbariasta, sivistyksen vihaamisesta ja koulutusvastaisuudesta. Valitettavasti sinulle tullaan sanomaan useilta tahoilta, että miksi tuhlaat yhteiskunnan rahoja jonkin noin turhan opiskeluun. Että ansaitset leikkaukset, hiiteen mokomat pilipalitieteet. Että mitä hyötyä tuostakin on.

Nämä ämpärit yrittävät halveksia sinua, koska eivät pidä siitä mitä sanot. Koulutuksesi ei valmista sinua toistamaan antikliimaksiin asti hyvää pöhinää ja meininkiä, vaan näkemään kielen tasolle asti pesiytyneen syrjinnän, arkipäivän tekojen toistolla luodut valtarakenteet ja luonnollisina pidettyjen ilmiöiden lyhytikäisyyden, historiallisuuden ja keinotekoisuuden.

Sinun roolisi on olla kiilusilmä feministi, ajopuiden upottaja ja niuho, joka ei sukujuhlissa naura rasistiselle vitsille. Yksinkertaisen kansallistuntoa pönkittävän tarinan sijaan huomauttelet ikävästi kuinka Kalevala on melko lailla Elias Lönnrotin sepitys, suomalaisuus työllä ja vaivalla 1800-luvulla keksitty juttu ja kristillinen avioliittokin tuore asia lainsäädännössämme. Muistuttelet siitä, kuinka suomalaisista vierastyöläisiä pidettiin rikollisena roskasakkina 1960—70 –lukujen Ruotsissa. Vähemmästäkin sitä keski-ikäinen besserwisser ärsyyntyy.

Talouskasvu ei välttämättä kaipaa välitöntä panostasi, mutta kansalaisyhteiskunta, demokratia ja heikommassa asemassa olevat kaipaavat. Sinulle sanotaan, ettei sinusta ole nyky-yhteiskunnalle mitään hyötyä, mutta olet kallisarvoisempi kuin milloinkaan.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Olen miettinyt näitä asioita pitkin syksyä, mutta lopullisen innoituksen tämän kirjoittamiseen antoi Alf Rehnin loistava puhe Takinkääntöpäivässä. Puhe löytyy Youtubesta otsikolla “This will hit the young”

Osa ajatuksista, erityisesti koskien humanistisen koulutuksen roolia kansalaisyhteiskunnissa, on saanut vaikutteita filosofi Martha C. Nussbaumin kirjasta Talouskasvua tärkeämpää (Not for profit, 2010, suom. Gaudemus 2011).

Posted in Uncategorized | 9 Comments

Vainosta

Vaino ei ole sitä, että valtaapitävän eliitin jäsen sanoo julkisella foorumilla poliittisen mielipiteen ja toimittavat vaativat siihen kommentteja, omat ja liittolaiset penäävät selityksiä ja poliittiset vastustajat hyökkäävät. Vaino ei ole edes sitä, että poliitikosta tehdään pilkkaa ja satiiria. Se on politiikkaa.

Vaino on kieroja katseita kadulla ja palvelun kieltämistä kaupassa, kun joku kuulee sinun puhuvan äidinkieltäsi.

Vaino on sitä, ettet saa kävellä kadulla rauhassa vain sen takia, mitä olet.

Vaino on edustamasi ihmisryhmän niputtamista yhteen ja sitä, että sinua vaaditaan tilille kenen tahansa tämän ryhmän jäsenen tekosista.

Vainossa sinulta viedään nimi ja annetaan uusi: neekeri, jutsku, hintti, hurri, apina, huora, vinosilmä, ählämi, musulmaani, kerettiläinen, ryssä. (Tarkennettakoon, että kepulainen, kokkari, persu, vassari, kommari, tai vaikka viherpiipertäjä kuuluvat ylimpänä mainittuun politiikan tai poliittisen satiirin maailmaan, ja niitä pitää jaksaa.)

Vaino on sanoja, jotka sulkevat sinut täydellisesti ”meidän” ulkopuolelle.

Vaino on ympäriltäsi kaikonneita ja muualle katsovia ystäviä ja naapureita.

Vaino on kysymyksiä, johon on mahdotonta vastata oikein.

Vaino on epäilyksiä ja syytöksiä, joista ei koskaan voi täysin puhdistautua.

Vaino on sitä, että joudut pelkäämään viranomaista, vaikka olisit uhri.

Vaino on takavarikoituja henkilöllisyyspapereita, mielivaltaisia päätöksiä ja epätietoista jonotusta.

Vaino on suljettuja sanomalehtiä, kiellettyjä sivustoja, sähkökatkoja ja poiskannettuja tietokoneita.

Vaino on muureja, aitoja, valvontakameroita, vartijoita ja tarkastuspisteitä, jotka ovat olemassa sinua varten.

Vaino on kadonneita sukulaisia, perheenjäseniä ja ystäviä.

Vaino on murrettuja raajoja, katkottuja sormia ja ruhjottuja ruumiita.

Vaino on sitä, kun suurin onni on se, ettei kukaan huomaa.

Vaino on pimeän pelkoa. Vainoaja antaa omille demoneillensa vainotun nimen, mutta lopulta vainottu saa pelätä pimeitä katuja.

Posted in Uncategorized | Tagged | 1 Comment