Arvot liikkeessä?

Puhe arvoista, erityisesti ihmisarvosta ja kansainvälisyydestä rasismia ja ihmisvihaa vastaan, nousi hetkessä hallituspolitiikan keskiöön, kun Keskusta ja Kokoomus perustelivat arvoilla Jussi Halla-ahon johtamien Perussuomalaisten sulkemista hallitusyhteistyöstä, mutta kokivat jakavansa riittävän yhteisen arvopohjan puolueesta lohjenneen Uusi vaihtoehto -ryhmän kanssa. Nopeasti muun muassa Yle ehti uutisoimaan, että tämä ryhmä ei vaalikonevastausten perusteella eroa arvoiltaan juuri mitenkään Perussuomalaisten ryhmään jääneistä edustajista. Arvopuhe tuomittiin erityisesti oppositiossa pelkäksi poliittiseksi teatteriksi. Tuoreessa muistissa on myös, kuinka loikannut Sampo Terho puolueen puheenjohtajakamppailussa korosti samankaltaisuuttaan Jussi Halla-ahon maahanmuutto- ja EU-linjauksiin.

Kysymys ei ehkä kuitenkaan ole niin yksioikoinen. On erittäin tärkeää, että Yle ja muut mediat selvittävät ryhmien eroja ja samankaltaisuuksia, ja vielä tärkeämpää on, että oppositio tenttaa hallituspuolueilta, mitkä heidän jakamansa yhteiset arvot ovat ja miten hallituspolitiikka muuttuu tai pysyy samanlaisena. Ei saa unohtaa, että Uusi vaihtoehto -ryhmän jäsenet ovat edistäneet ja puolustaneet ihmisarvoa loukkaavaa ja henkiä vaarantavaa maahanmuuttopolitiikkaa, ja heitä pitää siitä edelleen haastaa. Mutta samaan aikaan pitää huomata, että Perussuomalaisten sisällä on saattanut syntyä ja edelleen olla kehittymässä aito repeämä arvoissa.

Asenteet ja arvot, myös kulttuurien kohtaamiseen liittyvät arvot, eivät nimittäin ole niin staattisia kuin julkisessa ja journalistisessa keskustelussa usein esitetään. Arvot ja identiteetit muuttuvat ja sopeutuvat vuorovaikutustilanteiden mukaan, toisin sanoen meillä on valinnanvaraa sen suhteen, mitä puolta identiteetistämme pidämme esillä. Asenteet ovat varsin pragmaattisia ihmisen välisen vuorovaikutuksen moodeja, ja ne myös sopeutuvat. ( Tätä keskustelua sekä psykologiaan että yhteiskuntafilosofiaan perustuen on summannut Mika Lasander Niin & Näin -lehden viimeisimmässä numerossa ilmestyneessä “Arvojen kamppailu” -artikkelissa, joka on luettavissa vapaasti täältä)

Historioitsijat ovat yleisesti olleet varsin pragmaattisia uskon, arvojen ja aatteiden kaltaisten päänsisäisten asioiden äärellä: meillä on päästy vain sanoihin ja tekoihin, joten ne, eivät mielen syvimmät sopukat, määrittävät, mitä vaikkapa sananvapauden ihanne tarkoittaa tietyssä historiallisessa hetkessä. Tai kuten uskontohistorioitsija Willliam T. Cavanaugh (2009) on muotoillut, kristinusko ei ole muuttumaton kokoelma oppeja, “but a lived historical experience embodied and shaped by the empirically observable actions of Christians”. Kaikki muu kuin teot ja sanat ovat tavoittamattomissa, ja tämän tiesivät jo keskiajan inkvisiittorit. Useassa inkvisiittorin käsikirjassa kiersi Gui Folquesin (sittemmin paavi Clemens IV, 1265-1268) muotoilu: “syvä on ihmissydän ja läpitutkimaton” (altum est cor hominis, et imperscrutabile), ja teot tarjoavat ainoan varman todisteen.

Eli aatteet ja arvot ovat tekoja ja sanoja, ja kärjistäen seura tekee tässäkin kaltaisekseen. Erityisesti kun on kyse järjestelmän kritiikistä, ero puhdasoppisten kriitikoiden ja marginaaliin työnnettävien harhaoppisten välillä on hiuksenhieno, puhutaan sitten teologiasta tai politiikasta. Vastaavasti kun jakolinjoja syntyy, erot korostuvat ja vahvistuvat. Tuoreempia historiallisia esimerkkejä on runsaasti, mutta minä kaivan niitä sieltä minkä parhaiten tunnen, eli keskiajan kirkon keskusteluista.

Olen aiemmassa tekstissäni kirjoittanut Jan Husin tuomiosta ja tuomitsijoista Konstanzin konsiilissa 1415. Monet Husin vastustajista olivat esittäneet samankaltaisia ajatuksia kirkon uudistamisesta, papiston elämäntapojen parannuksesta ja kirkon ja hallitsijan suhteiden määrittelystä kuin Hus ja muut böömiläiset reformaattorit. Rajat vedettiin Konstanzin kirkolliskokouksen tapaamisissa, väittelyissä ja oikeudenkäynneissä. Husia vastassa oli muun muassa Stephanus de Páleč, joka oli kuulunut samaan Prahan reformaattorien piiriin kuin Hus, ja vasta 1412 kääntynyt Husia ja hänen kumppaneitaan vastaan. Konstanzin konsiiliin mennessä Stephanuksesta oli tullut Rooman kirkon puolustaja ja yksi Husin pääkiistakumppaneista. Vastaavasti toinen vanha opiskelutoveri, Matthaeus von Königsaal, tuomitsi myöhemmissä teoksissaan toistuvasti sekä Husin että englantilaisen John Wycliffen ajatukset, joita oli aiemmin kannattanut. Kun rajaa oikean ja väärän uudistusliikkeen välille alettiin vetää, tapahtui rajan yli siirtymiä, jotka olivat yhtä aikaa sekä valtataktisia että kaikesta päätellen aitoja opillisia linjanvaihdoksia.

Käännynnäiset ovat valtavirralle äärimmäisen hyödyllisiä. Keskiajan harhaoppisuuden historia tuntee useita entisiä kerettiläisiä, joista tuli sittemmin inkvisiittoreita tai polemiikkien kirjoittajia. Durán Huescalainen, aragonialainen maltillinen valdesilainen 1200-luvun taitteessa, kritisoi kirjoituksissaan sekä radikaaleja, harhaoppisiksi tuomittuja ryhmiä että myös kirkonmiesten paheita. Durán kuitenkin pyrki sovitteluun katolisen valtakirkon kanssa ja johdatti osan kirkosta jo tuossa vaiheessa irtaantuneesta valdesilaisesta liikkeestä takaisin Rooman suojelukseen. Durán esitti voimakkaan symbolisen julkisen kääntymyksen osana väittelytilaisuutta katolisten ja valdesilaisten välillä vuonna 1207, ja myöhemmin hän kirjoitti tärkeän Liber contra Manicheos -traktaatin kataareja vastaan, omistaen sen kardinaali Leo Brancaleonelle. Duránin ryhmä jatkoi köyhyyden ja nöyryyden ideaalin julistamista, tavallaan siis valtakirkon toiminnan kritiikkiä, mutta paavin kuurian suojeluksessa ja radikaalimpia ryhmiä vastaan. Tämän saavuttaakseen he joutuivat myöntymään pitkin hampain itselleen tärkeissä kysymyksissä kuten siinä, että saarnaaminen oli sallittua vain kirkollisten esimiesten luvalla. Tästä “katolisten köyhien” liikkeestä tuli siten täysin puhdasoppinen, Roomalle uskollinen liike, joka usean vuosikymmenen ajan oli tärkeässä roolissa kirkon taistelussa harhaoppeja vastaan.

Mainittuja esimerkkejä 1100-1200 -luvuilta ja 1400-luvulta yhdistää se, että molemmissa tapauksissa järjestelmän hyväksymät ryhmät muuttuivat maltillisemmiksi ja marginaaliin työnnetyt radikalisoituivat entisestään. Alkujaan näillä eri osapuolilla ei ollut juuri mitään havaittavaa eroa. Kääntymyksissä oli mukana sekä opportunismia että aatetta – ja jos jotain useita vuosia keskiajan uskonnollisen vainon tutkimusta on minulle opettanut, niin sen, että valtapolitiikka ja aatteen palo eivät ole toisistaan erillisiä vaan tiukassa syleilyssä.

Vaikka mikään historian maaginen laki ei ohjaa Perussuomalaisen puolueen skismaa noudattamaan samaa mekaniikkaa, en yhtään hämmästyisi, jos irronnut ryhmä siirtyy lähemmäs poliittista keskustaa ja halla-aholainen ryhmä muuttuu entistä radikaalimmaksi ja muukalaisvihamielisemmäksi, mahdollisesti myös demokratiavastaiseksi.

Hallitus- ja oppositiopolitiikan rinnalla on käynnissä semioottinen taistelu oikeudesta määritellä käsitteitä, joilla puhutaan isänmaallisuudesta, kansasta, maasta ja etnisistä ryhmistä. Valitettavasti tätä taistelua on vienyt laitaoikeisto, joka on onnistunut tuomaan käsitteitä kuten “maahanmuuttokriittinen” tai “pakolaistulva” yleiskieleen. Uusi vaihtoehto -ryhmä on kaikkea muuta kuin syytön tähän, mutta tällaisessa kamppailussa valtavirran ei kannata hyljeksiä käännynnäisiä vaan antaa heille mahdollisuus.

 

——————————–

Tämä blogi sai inspiraatiota paitsi keskiajan harhaoppisten ja inkvisiittoreiden temmellyksestä, myös tutkijakollega Lotta Aarikan facebook-päivityksestä, joka koski sitä, kuinka poliitikkojen toiminta on “ainutlaatuinen sekoitus vallanhimoa ja halua parantaa maailmaa.” Lotta ei siitä ainakaan vielä ehtinyt bloggaamaan, mutta kunnia sinne minne se kuuluu.

 

——————————-

Jälkihuomio. Yllä olevia esimerkkejä kerettiläisistä ja inkvisiittoreista ei ole tarkoitettu viittaamaan mihinkään tämän hetken poliittisen tilanteen ryhmään tai puolueeseen. On ihan turha etsiä itselleen samaistumisen kohteita niistä, kun koko konteksti on täysin toinen. Mainitut esimerkit havainnollistavat vallan, aatteiden ja retoriikan mekanismeja, ja ne on valittu yksinkertaisesti sen takia, että ne minä tunnen parhaiten.

Posted in Uncategorized | Tagged , , ,

Valtion, kirkon ja yliopiston jännitteinen kolminaisuus

Osa seurakunnista on päättänyt lukea Maahanmuuttoviraston kielteisiä turvapaikkapäätöksiä ääneen osana paastonajan ohjelmaa. Seurakuntien edustajien mukaan päätöksiä ei kommentoida, vaan luetaan ääneen tarkoituksena antaa ääni niille, joilla sitä muuten ei ole.

Päätöksen taustalla olevat henkilöt eivät välttämättä tajua sitä, mutta teko on uskomattoman vahva symbolinen uudelleenmäärittely saarnatuolista julistetuille tuomioille. Paastonaika on pitkään ollut kirkkokurin ja kirkon tuomiovallan näytös, jonka aikana vakavista rikkomuksista kuten harhaoppisuudesta suoritettiin julkisia häpeärangaistuksia. Muulloinkin kirkonkiroukseen (ekskommunikaatioon) tuomittujen nimet luettiin ääneen saarnatuolista messun yhteydessä, jotta kanssakäymistä heidän kanssaan osattiin välttää.

Kaikki eivät ole olleet laillani yhtä vilpittömän kiinnostuneita eleen historiallisista ja performatiivisista vivahteista. Keskustan kansanedustaja Mikko Kärnä (jolle sinänsä ei pitäisi suoda yhtään lisää palstatilaa, ks. Lotta Aarikan blogi) ehätti kommentoimaan, että tällainen poliittisuus ei kuulu kirkolle. Karjalaisen mukaan Kärnä kommentoi

On luonnollisesti hyvä ja tärkeää, että kirkko elää ajassa ja osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta jumalanpalvelukset ovat tällaiseen politikointiin väärä paikka, sanoo Kärnä.

“Politikointi” on tässä avainsana. Sitä ei pidä tehdä sen paremmin pappien kuin yliopistotutkijoidenkaan. Viimeksi mainittuja vastaan kirjoitti tovi sitten keskustaa lähellä olevan ajatuspaja e2:n johtaja Karina Jutila Kunnallisalan Kehittämissäätiön (KAKS) julkaisemassa Pilaako eliitti Suomen? -pamfletissa (2016). Jutila osoitti sanansa erityisesti päättäjiä julkisuudessa tai sosiaalisessa mediassa kritisoivia tutkijoita kohtaan

Politikoivan tutkijan tuottama tieto ei kulu kärkipoliitikkojen käsissä. Päättäjien työtä taustoittavat tutkijat eivät koe tarpeelliseksi korostaa rooliaan julkisuudessa. Heille tärkeämpää on tiedolla vaikuttaminen (s. 17)

Tutkijan pitäisi siis kiltisti tuottaa päättäjien tarvitsemaa tietoa, mutta ei arvostella päätöksiä. Kirkon on tärkeä osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta politikointi valtionhallintoa vastaan ei kuulu sille.

 

Kirkko ja yliopisto valtion tukena

Miksi rinnastan nämä irralliset puheenvuorot kahta eri instanssia vastaan? Siksi, että kirkon ja valtion ja yliopiston ja valtion suhteessa toisiinsa on paljon samankaltaisuutta, vaikka niiden tehtävät eroavat täysin. Useissa Euroopan maissa molemmat instituutiot uudelleenmääriteltiin myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa valtiota tukeviksi. Wienin yliopisto perustettiin 1300-luvulla vahvistamaan Habsburgien suvun asemaa Itävallan herttuakunnassa. Samaan aikaan herttuat lujittivat otettaan alueen kirkon asioissa. Hallitsija, katolinen kirkko ja yliopisto kävivät yhteistuumin poliittisia ja uskonnollisia toisinajattelijoita vastaan. Myöhemmin 1600-luvun Ruotsissa luterilainen ortodoksia tuki valtion suurvaltapyrkimyksiä ja yliopistot kouluttivat virkamiehiä vahvistuvan valtion palvelukseen.

Spiezer_Chronik_Jan_Hus_1485

Jan Husin politikointi ja teologinen spekulaatio loppuu kertaheitolla Konstanzissa 1415. Spiezer Chronik (1485)

Tehtävä on jatkunut modernina aikana. Huolimatta askeleista kohti uskonnonvapautta ja tieteen riippumattomuutta olivat sekä kirkko että yliopistot avaintoimijoita 1920-30 -lukujen kansallisessa projektissa. Sota-aikana kirkko oli kiinteä osa armeijan koneistoa.  Oikeistopuolueet ovat myöhemminkin nähneet kirkon ja valtion muodollisesta erosta huolimatta kirkon tärkeänä arvokeskustelijana ja puolustaneet 1990-luvulla esimerkiksi jumalanpilkkapykälän säilyttämistä lainsäädännössä (Suomalaista uskonnon pilkasta tekee parhaillaan väitöskirjaa uskontotieteilijä Tuomas Äystö).

Yliopistoihin on puolestaan viime vuosina kohdistunut jatkuvasti uusia vaatimuksia keskittyä aloihin, jotka tukevat kansantaloutta ja innovaatioita, tai ovat muuten valtion edun mukaisia. Tämä ajattelutapa tiivistyy uudessa strategisen tutkimuksen ohjelmassa. Strategisen Tutkimuksen Neuvosto “rahoittaa yhteiskunnallisesti merkittävää ja vaikuttavaa korkeatasoista tiedettä. Tutkimuksen avulla etsitään konkreettisia ratkaisuja suuriin ja monitieteistä otetta vaativiin haasteisiin.” Tuon paremmin valtiota tukevaa (staatstragend) tehtävää ei voi määritellä.

 

Suhteet uudelleen

Sekä yliopistot että kirkot ovat historian saatossa osoittautuneet maalliselle vallalle välttämättömiksi mutta välillä omapäisiksi liittolaisiksi. Kummassakin instituutiossa on omat periaatteensa, valtataistelunsa, paradigman muutoksensa ja sukupolvien vaihdoksensa. Vaikka niin yliopisto kuin kirkko elävät osana ympäröivää yhteiskuntaa muutokset eivät välttämättä tapahdu toivotussa marssijärjestyksessä.

Nyt on käynnissä näiden instituutioiden ja poliittisten voimien välisten suhteiden etsikkoaika. Mikko Kärnän kommentissa oikeistopuolueen edustaja ottaa etäisyyttä kirkkoon. Kärnä on provosoiva keskustelija, ja ärsyttämään tämäkin puheenvuoro on tarkoitettu. Mutta taitavana populistina hän tietää, että kaikupohjaa on niin uskontokriittisten maahanmuuton vastustajien joukossa kuin niiden konservatiivien keskuudessa, jotka ovat eronneet tai harkinneet eroa kirkosta turvapaikanhakijoitten suojelun takia. Samaan aikaan perinteisesti kirkkokriittiset vasemmisto ja vihreät (tai ainakin osa heidän edustajistaan) on lähentynyt kirkkoa, kun erityisesti maahanmuutto- ja köyhyyskeskustelussa on löytynyt uusia kantoja.

Suhteessa yliopistoon jakolinjat eivät ole yhtä selviä, mutta Jutilan pamfletti heijastelee nykyisen hallituksen kantoja: asiantuntijat, “kaiken maailman dosentit”, ovat hankalia, kritisoivat ja vastustavat uudistuksia.

Kielenkäyttö on taas vallankäyttöä: toivottu päätöksentekoa tukeva tutkimus on “yhteiskunnallisesti merkittävää ja vaikuttavaa”, mutta vääränlainen kritiikki “politikointia.” Mutta kuten Yhdysvaltain uusi hallinto on osoittanut, tiede, tutkimus ja koulutus eivät koskaan ole epäpoliittisia. Tutkijoiden on oltava poliittisia perustellusti ja tutkimukseen pohjautuen, mutta emme voi vetäytyä vastuusta. Siksi syytökset “politikoinnista” ovat tekopyhiä. Yhtä suurta teeskentelyä on väittää, että joskus tiede olisi ollut täysin politiikasta riippumatonta (vaikka mahdollisimman suureen autonomiaan pitääkin pyrkiä).

 

Varaventtiilit

Vielä viimeinen näkökulma kirkon (tai laajemmin uskonnollisten yhteisöjen) ja yliopiston tehtävään valtion tukena. On muistettava, että valtiota lujittava tehtävä ei suinkaan tarkoita vallanpitäjien ylistystä. Hyvin usein se on tarkoittanut heidän kritiikkiään. Myöhäiskeskiajan saksalais-roomalaisista keisareista ovelin ja taitavin valtapeluri Kaarle IV (1316-1378) tuki mitä kirjavinta joukkoa askeettisia munkkeja ja rikkaita ja mahtavia vastaan hyökänneitä saarnaajia – yksi näistä jopa kutsui keisaria vasten kasvoja Antikristukseksi. Mikael Agricola käänsi reformaation hengessä Uuden Testamentin ja järjesti kirkon hallintoa Turun hiippakunnassa Kustaa Vaasan uudistusten mukaisesti. Samalla hän vastusti piispan vallan liiallista rajoittamista ja suututti kuninkaan juhlimalla virkaanastujaisissaan messua päässään yksi piispan mahdin keskiaikaisista tunnusmerkeistä, hiippa.

Yliopisto-opiskelijat päästelivät höyryjä kultaisella 1960-luvulla, ja suurin osa heistä päätyi sittemmin valtakunnan kantaviksi voimiksi politiikkaan ja virkamiehistöön. Minun sukupolveni puhui opiskelijoina degrowth-aatteesta ja downshiftauksesta, mutta on innolla ottamassa työpaikat vastaan nyt, kun talouskasvu on lähdössä käyntiin.

Kuten eräs järjestelmän kriitikko, Michel Foucault (1926-1984) opetti, järjestelmän kritiikki, kriisit ja reformit eivät ole sen heikkouden merkkejä, vaan osa vallan mekanismeja, jotka pitävät järjestelmän ylipäätään käynnissä ja vahvistavat sitä.

Köyhien kerjäläisveljien suurimpia tukijoita olivat kaupunkien rikkaat porvarit, jotka paastoajan saarnojen lopuksi heittivät helyjään turhuuksien roviolle. Eivät he siitä kuitenkaan köyhtyneet ja valtaansa menettäneet, mutta saivat paremman omatunnon. Myöhemmin arvioitavaksi jää, onko kirkon tuella turvapaikanhakijoille suurempaa vaikutusta kuin omantunnon kolkuttaminen.

Posted in Uncategorized

Väittelyn jälkeen

Kaiken muun toiminnan vilkkaus näkyy blogin hiljaisuutena. Kulunut syksy on ollut ehkä toistaiseksi elämäni kiireisin, mutta samalla antoisin. Väittelin 8.10., ja tilaisuus, jossa vastaväittäjänä oli yksi keskiajan harhaoppisuuden ja inkvisition merkittävimmistä tutkijoista, professori Peter Biller, oli ainakin minulle ikimuistoinen.

Väitöskirjan teemoihin voi tutustua vielä lectio praecursoriassa, jonka ystävällisesti julkaisi Ennen ja nyt – historian tietosanomat.

Mitä sitten? Eteenpäin, ja siitä lisää myöhemmin.

Posted in Uncategorized

Raamatulla päähän, vuosisadasta toiseen

Viime aikoina useimmat akateemista tutkimusta rahoittavat tahot ovat alkaneet kysellä tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden perään. Eli että mitä annettavaa tutkimuksellasi on ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin sen lisäksi, että ratkaistaan tieteenalan sisäisiä kysymyksiä.

Kun tutkii uskonnollista vainoa ja vainoajia, sitä pikemminkin toivoo, ettei oma tutkimus kommentoisi nykypäivää. Valitettavasti välillä on liikaakin sanottavaa.

Raamatut on kaivettu jälleen lyömäaseiksi isossa yhteiskunnallisessa kysymyksessä, kun tasa-arvoisen avioliittolain kumoamaan pyrkivä kansalaisaloite antoi uudelleen luvan aloittaa keskustelu, joka piti olla jo käyty ja Suomen ottaneen askeleen kohti nykyaikaista läntistä yhteiskuntaa. Tai kun lain väistämätön voimaantulo pakottaa nyt kirkot ottamaan kantaa vihkimiseen tai vähintään siunaamiseen.

Viimeisin näkyvä ulostulo on Lähetyshiippakunnan (lue: naispappeuden vastustajat) pastori Petri Hiltusen mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa.

Hiltusen mukaan “kirkollinen oikeus perustuu ensi sijassa Raamattuun, ei esimerkiksi oman sydämen ääneen tai edes siihen, minkä kulloinkin koetaan toteuttavan lähimmäisenrakkautta.”

Tästä päästään suoraan siihen, miksi Raamattu on niin suunnattoman kiinnostava kulttuurin ilmiö. Se on kautta vuosisatojen ollut kirja, johon on vedottu viimeisenä, äärimmäisena ja absoluuttisena auktoriteetin lähteenä. Kuitenkin sen tulkinta, ainakin kaltaiseni sekulaarin historioitsijan silmin, on juuri niin häilyväistä ja muuttuvaista kuin Hiltusen paheksuma oman sydämen ääni. Aina tulkinta on ollut tukevasti kiinni kulloisessakin yhteiskunnassa ja sen päivänpolttavissa ongelmissa.

Yhtä kiehtovia ovat väitteet siitä, että oma kirkko (kuten Lähetyshiippakunta sanoo verkkosivuillaan) “edustaa yhtä, pyhää, yhteistä ja apostolista kirkkoa.” En lakkaa hämmästelemästä sitä varmuutta, jolla joku julistaa skismojen jakamasta kirkosta irronneesta tunnustuksesta lohjenneen pikkuriikkisen oman lahkonsa yleisen ja yhteisen kirkon edustajaksi.

Näitä kiistoja kirkon ja Raamatun auktoriteetista, tosin noin vuoden 1400 kontekstissa, käsittelee väitöskirjani The Awakener of Sleeping Men – Inquisitor Petrus Zwicker, the Waldenses and the Retheologisation of Heresy in Late Medieval Germany, joka tarkistetaan lauantaina 8.10. Turun yliopistossa (tervetuloa kuuntelemaan). Tuolloin kiista siitä, kenelle kirkossa kuului viime kädessä auktoriteetti, jakoi Euroopan neljäksi vuosikymmeneksi eri paavien alaisuuteen ja pahensi olennaisesti rutosta, heikoista sadoista ja sotilaallisista konflikteista kärsivän maanosan kriisejä. Harhaoppisten vaino oli osa kadoksissa olleen auktoriteetin lujittamista.

Olennainen piirre oppikiistoja, joiden hävinneitä osapuolia päätyi aina ajoittain roviolle, oli kaikkien osallisten väite siitä, että juuri he perustivat tulkintansa Raamatuun, jossa kaikki on päivänselvästi kerrottu. Niinpä inkvisiittori Zwicker todisteli kirjoituksissaan, kuinka Jeesuksen sanat  “mutta minä sanon teille: Älkää vannoko lainkaan,” (Matt. 5:34) itse asiassa selvästi tarkoittivat sitä, että tietyissä tilanteissa on välttämätöntä vannoa valoja.

Se on vähän kuin väittäisi, että kaveri, joka sanoi, “minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä, tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan. Viholliset ovat oman talon väkeä” (Matt. 10:35-36), olisi ollut erityisen perhemyönteinen.

Posted in Uncategorized | Tagged , ,

Keskiaikaiset markkinat ja mahdollistava asiantuntijuus

Turun Keskiaikaiset markkinat juhlivat äsken 20-vuotista taivaltaan, ja parasta juhlaa oli jälleen onnistunut tapahtuma. Sen tunnelmia voi seurata esimerkiksi täällä.

Minulla on ollut ilo toimia jo toista vuotta tapahtuman historiallisena asiantuntijana (ja jonkinasteista besserwisseröintiä on tullut eri rooleissa harjoitettua jo aiemmin). Se on antanut myös mahdollisuuden pohtia asiantuntijan asemaa ja vastuuta, autenttisuuden vaatimusta ja historian taiteellista esittämistä. Tämä kirjoitus on jatko viimevuotiselle reflektoinnille.

Osana juhlavuotta järjestimme pienen muistelupaneelin, jonka aikana kävi ilmi, että pyrkimys menneisyyden tavoittamiseen ja historialliseen autenttisuuteen resurssien sallimissa rajoissa on ollut läsnä tapahtuman ideassa sen alusta lähtien. Samoin kytkös yliopiston tutkijoihin ja henkilökuntaan on ollut vahva. Ennen kaikkea tapahtumaa tehneet näyttelijät, markkinamyyjät ja keskiaikaharrastajat ovat monet suurella intohimolla ja perehtyneisyydellä pyrkineet tavoittamaan jotain keskiaikaisesta menneisyydestä.

Keskiaikaiset markkinat ovat malliesimerkki harrastajien, alan yrittäjien, kaupungin, kulttuurin ammattilaisten ja yliopiston asiantuntijoiden yhteistyöstä. Se on ollut tutkijoiden yhteiskunnallista vaikuttamista ja tutkimuksen impaktia jo vuosia ennen kuin näitä on alettu mittaamaan. Samalla markkinoiden taival on esimerkki siitä, miten menestyksekäs kulttuuritapahtuma syntyy: intohimosta asiaan ja sisältöihin. Keskiaikaiset markkinat ei ole tietoisesti pyrkinyt yli 100 000 kävijän tapahtumaksi (tänä vuonna 155 000 vierailijaa), vaan kasvu on tapahtunut itse asian tekemisen myötä – ja totta kai myös sen ansiosta, että tapahtuma on haluttu pitää pääsymaksuttomana, avoimena ja mahdollisimman helposti lähestyttävänä.

Keskiaikaiset markkinat ovat yksi Turun matkailuvaltteja, mutta ei sen takia, että niitä lähdettiin sellaiseksi luomaan, vaan sen takia, että joukko innostuneita ihmisiä halusi tehdä historiallisen tapahtuman. Luonnollisesti mikään ei ole mahdollista ilman resursseja, ja iso kiitos kuuluu Turun kaupungille, joka on antanut tapahtumalle tilaisuuden kasvaa ja kehittyä.

Siihen historiallisen asiantuntijan mahdollistavaan rooliin. Suurin osa työtä on ollut tapahtumavuoden (tänä vuonna 1509) päättäminen yhdessä hallituksen kanssa, teemojen taustoittaminen ja näytelmän käsikirjoituksen kommentointi. On monia muita osa-alueita, joissa asiantuntijatyötä tekevät muut. Esimerkiksi tapahtuman puvusto on jo monta vuotta kehittynyt todella upeaan suuntaan – kiitos puvustamisen ja historiallisten pukujen ammattilaisten ja harrastajien.

Oma ensivaikutelma asiantuntijan työstä oli ankeuttajan rooli: näin ei voi sanoa, noin ei voi käyttäytyä. Mutta mitä enemmän sitä olen tehnyt, sitä vahvemmin haluan viedä kommentaattorin roolia mahdollistavaan, auttavaan ja uusia näkökulmia avaavaan suuntaan (toivottavasti myös ohjaajista ja näyttelijöistä tuntuu siltä). Totuus on usein tarua ihmeellisempää, ja esimerkiksi tämän vuoden näytelmässä olleeseen anekauppakeskusteluun pystyin helposti kaivamaan tuoreita elementtejä. Mielestäni hyvä historiallinen asiantuntija sanoo useammin: ”Oletteko miettinyt, että tällaisia juttuja voisi tuoda mukaan” kuin että ”tuo on väärin.”

Markkinanäytelmän kaltaisen tekstin kommentointi on myös vaativaa ja antaa tutkijalle paljon. Useimmat esille nousevat kysymykset ovat erittäin konkreettisia, kuten miten laivamies asui tai miten kaniikkia puhutellaan. Tämänkaltaisia kysymyksiä en yleensä joudu tieteellisissä artikkeleissa pohtimaan, joten asiantuntijan työ on virkistävää, usein innostavaa vaihtelua.

Mutta se vastuu. Viime vuoden tekstissä pohdin menneisyyden ihmisten arvostamista, esittämistä ilman tarpeetonta karikatyrisointia, nyt enemmän faktan ja fiktion sekoittumisesta.

Vaikka Keskiaikaiset markkinat ovat kulttuuritapahtuma, eivät tutkimusta, ovat ne monelle myös ensisijainen, ehkä ainoa kosketus keskiajan historiaan. Vaikka tutkija tiedostaisi, että torilla tapahtuva näytelmä on enemmän keskiaikakulttuuria kuin keskiajan historiaa, on se myös tietoa ja ennen kaikkea mielikuvia välittävä. Keskiaikaiset markkinat eivät enää pitkään aikaan ole olleet pelkästään suomalaisen keskiaikaharrastuksen ja innostuksen tuote vaan näiden ilmiöiden ruokkija ja vahvistaja. Keskiaikaiset markkinat ovat ehtineet kasvattaa sukupolven keskiajan harrastajia ja jopa tutkijoita, minä mukaan lukien, jotka ovat saaneet inspiraationsa tapahtumasta.

Turussa ei ole haluttu, eikä olisi oikein mahdollistakaan, elävöittää yhtä tiettyä historian tapahtumaa kuten esimerkiksi Visbyn markkinoilla, joissa joka vuosi muistetaan Tanskan kuningas Valdemar Atterdagin tekemää kaupungin valtausta vuonna 1361. Turun tapahtuma elää joka kesä eri historiallista vuotta. Klassisen historiallisen romaanin tapaan näytelmässä on muutamia historiallisia henkilöitä ja tapahtumia, mutta suuri osa juonesta ja henkilöistä on keksittyä.

Fiktiivisten juonenkäänteiden pitäisi olla mahdollisia, mieluiten todennäköisiä, ja ne limitetään todellisiin tapahtumiin. Se lisää uskottavuutta ja tuo lihaa usein varsin niukkojen lähteiden tarjoaman luurangon päälle.

Mutta tässä piilee myös vaara. Tämän kesän vuotta 1509 kuvaavassa näytelmässä esiintyvät huhut levottomuuksista sekä Venäjän suunnalla että tanskalaisten kanssa perustuvat aikalaislähteisiin ja vallitsevaan tulkintaan. Turun osalta tilanne Tanskan kanssa kulminoitui syksyllä 1509 kun Otto Rud joukkoineen ryösti Turun. Sen sijaan näytelmässä esiintynyt Nauvon ryöstö ja polttaminen, ja siitä seurannut pakolaisuus Turkuun, olivat täysin fiktiivisiä tapahtumia. Täysin mahdollisia sellaisia, sillä keskiaikaiseen sodankäyntiin kuului usein pitkittynyt kahinointi ja puolustuskyvyttömien kohteiden ryöstö ja hävitys. Eikä kaikista sellaisista todellakaan ole säilynyt lähteitä.

Tätä kohtausta ideoidessa ja kommentoidessa mielessä kävi myös, että toivottavasti kukaan ei tämän pohjalta jää käsitykseen, että Nauvo on tuolloin todella ryöstetty ja poltettu. En niinkään ajattele, että katsojat pitäisivät näytelmän tapahtumia sinänsä faktana, mutta totta on myös se, ettei edes koulutettu tutkija pysty nootittamaan koko päänsä sisältöä. Toisin sanoen, emme usein tiedä, mistä jokin ajatus tai ”tieto” on peräisin. Eli jos joskus kuulen jonkun puhuvan Nauvon ryöstöstä keskiajalla, niin mea maxima culpa.

Huoleni on todennäköisesti aiheeton, eikä todellakaan mikään syy olla kirjoittamatta fiktiivisiä kohtauksia näytelmään – muussa tapauksessa siitä tulee todella tylsä. Toisaalta, Suomen suurin keskiaikatapahtuma ei voi myöskään ohittaa vastuutaan tiedon välittäjänä.

 

Loppuhuomautus: olen keskiaikaisia markkinoita järjestävän Turun Suurtorin keskiaika ry:n hallituksen jäsen ja tapahtuman historiallinen asiantuntija, mutta kaikki mielipiteeni ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta tapahtuman tai sen yhteistyökumppaneiden kantoja.

Posted in Uncategorized | 1 Comment

Pahuuden paluu

Kerettiläisyyden inkvisitioiden tutkijana olen oppinut kyseenalaistamaan ihmisen pahuuden. Kuulostaa absurdilta, mutta se on edellytys aiheen kriittiselle tutkimukselle. Inkvisiittoreilla on harteillaan pahantekijöiden raskas viitta, paljolti syystä, mutta osaltaan myös uskonsotien, valistuksen ja 1800-luvun sekularisaation värikkään ja värittyneen historiakuvan ansiosta. Viattomia talonpoikia tai rauhanomaisia toisinajattelijoita jahtaava korruptoitunut tai fanaattinen kirkonmies sopii edelleen populaarikulttuurin roiston rooliin, mutta oletus toimijoiden perustavanlaatuisesta pahuudesta on huono lähtökohta ymmärtämään ja selittämään pyrkivälle historiantutkimukselle.

Keskiajan inkvisiittoreista löytyy kieltämättä verenhimoisia fanaatikkoja, kuten 1230-luvulla Saksassa mellestänyt Konrad Marburgilainen, harhaisia misogynistejä kuten pahamaineisen Malleus Maleficarumin (Noitavasaran) kirjoittaja Heinrich Kramer, ja koko joukko kuulusteltavilta rahaa nyhtäneitä opportunisteja. Mutta jos heidät asettaa oletusarvoksi, on se vähän kuin yleistäisi havaintoja Gestaposta selittämään 1900-luvun valtiollisen turvallisuuden historiaa.

Silloin jää ymmärtämättä miten Moneta Cremonalaisen Adversus Catharos et Valdenses (ca. 1240), monisyinen kirjallinen hyökkäys kerettiläisiä vastaan, syntyi keskiajan oppineen väittelykulttuurin tuotoksena. Tai miten uskovaisia syntiensä ripittäytymiseen ohjannut 1200-luvun sielunhoidollinen reformi saavutti yhden, kieltämättä synkän, huipennuksensa Pamiersin piispan Jacques Fournierin 1320-luvulla johtamissa piiruntarkoissa kuulusteluissa. Tai kuinka celestiinimunkki Petrus Zwicker kirjoitti valdesilaisten oppia kumotessaan (1395) katolisen doktriinin konventionaalista puolustusta myös papistoon kuuluneita radikaaleja vastaan. Nämä kaikki miehet tuomitsivat toisin uskovia ihmisiä maineen, omaisuuden ja joskus myös hengen menetyksiin, mutta sorron tekoja ja sanoja selittääkseen pitää nähdä opillisten virtausten, hengellisten ihanteiden ja poliittisen kontekstin vuorovaikutus ja yhteentörmäys.

Essentiaalinen pahuus on huono selitys ihmisten pahoille teoille, se peittää alleen niiden arkipäiväisyyden, motiivien pikkumaisuuden ja toisten turmioksi muuttuneet pyrkimyksen tehdä oikein. Tämän tajusi filosofi Hannah Arendt kirjoittaessaan monien aikalaistensa paheksuman mutta sittemmin klassikoksi nousseen raporttin Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä Jerusalemissa 1963 (Eichmann in Jerusalem, 1963/68). Juutalaisten joukkotuhon eräs pääarkkitehti ei ollut pahuuden prinssi vaan harmaa byrokraatti, joka uskoi täyttäneensä velvollisuutensa. Ja teki näin yhden historian suurimmista rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Arendtin lisäksi ymmärrykseeni menneisyyden hirmuteoista on suuresti vaikuttanut Peter Englundin esseekokoelma Kirjeitä nollapisteestä (suom. WSOY 1998). Myös se kertoo siitä, kuinka aivan tavalliset ihmiset kykenevät käsittämättömään julmuuteen. Väkivaltaan turtuu, harva nousee vastustamaan sortoa tai kyseenalaistamaan käskyjä, ja lopulta vankileirit ja siviilien pommitus ovat osa hyväksyttyä, lähes arkista toimintamallia.

Olisin kovin mieluusti pitänyt tämän ilmiön, vihan normalisoitumisen, historiantutkimuksen yksinoikeutena.Kuluva syksy ja talvi ovat kuitenkin osoittaneet järjettömän, rasistisesti motivoituneen vihan esiinmarssin, arkipäiväistymisen ja julmistumisen. Sanalla sanoen: pahuuden. Ja sen, kuinka sitä edustavat suhteellisen tavalliset ihmiset.

Pystyn ymmärtämään, jopa sietämään paljon. Hyväksyn sen, että monet kannattavat tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa kuin minä. Ymmärrän vieraan pelkoa ja ennakkoluuloja, enkä teeskentele olevani niistä täysin vapaa itsekään. Vaikka vastustan yksityisiä ”turvallisuus”partioita henkeen ja vereen, pystyn näkemään, mikä ajaa ihmiset partioimaan kotikatujaan alueilla, joilla poliisin resursseja ja läsnäoloa on vuosikausia vähennetty. Käsitän, miksi monet pöyristyvät turvapaikantekijöiden tekemästä seksuaalirikoksesta enemmän kuin kotimaisesta raiskauksesta, vaikka näenkin räikeän kaksinaismoralismin päivittelyn takana. Puolestani rajoja saa vaatia kiinni kuinka monessa mielenosoituksessa tahansa, vaikka jokainen järkevä ihminen tajuaa vaatimuksen tolkuttomuuden.

Se, mitä en mitenkään kykene ymmärtämään, on kuinka joku voi iloita ihmisten jäätymisestä hankeen. Pikkulasten kuolemalla ilakointia. Raiskausten toivomista ja suoraa niillä uhkailua vain sen tähden, että joku (nainen) kirjoittaa jotain, mistä uhkailija on eri mieltä. Sisällissodalla ja poliittisten vastustajien likvidoinnilla fantasiointia.Natsismin ja fasismin kanssa flirttailua. SPR:n työntekijöiden ja vapaaehtoisten uhkailua. Turvapaikanhakijoiden ja heidän puolustajiensa toivottamista ”uuniin.”

Ehkä joskus pystyn analysoimaan tätä kuten tutkimuskohdetta, jonain muuna kuin silkkana pahuutena. Ehkä se nyt on vaikeaa sen takia, että viha kohdistuu myös minuun sen vuoksi mitä kirjoitan ja puhun, ja moniin ystäviini ja tuttaviini sen vuoksi mitä he ovat. Kirjoitan tällä hetkellä artikkelia inkvisition tutkimuksesta ja etiikasta, siitä, kuinka paljon sortajaa pitää ymmärtää. Ehkä tämä prosessi auttaa käsittämään myös vihaa ja pelkoa ympärilläni. Jonkun ajan kuluttua saatan osata kontekstoida ja ymmärtää paremmin, mutta nyt päällimmäinen tunne on tyrmistys.

Talvella 2015­­—2016 suomalaiset opettivat sorron ja vainon historian tutkijalle, kuinka pimeä ja viheliäinen ihmissydän voi olla.

Posted in Uncategorized | Tagged ,

Mistä meidät muistetaan

Eräs varhaisimmista episodeista keskiajan harhaoppisten vainossa alkaa väkijoukon raivolla. Guibertus Nogent’lainen kuvasi omaelämäkerrassaan kerettiläisyydestä syytettyjen veljesten Clement ja Evrard de Bucyn ja heidän kahden seuraajansa kohtaloa Ranskan Soissonsissa vuonna 1114. Soissonsin piispa alisti epäillyt vesikokeeseen, jossa Clement, seuraamassa olleiden paikallisten riemuksi, kellui ja todisti näin kerettiläisyytensä.

Koska tapaus sattui kauan ennen kuin kerettiläisiä vastaan suunnattu lainsäädäntö ja rangaistukset vakiintuivat, ei piispa tiennyt miten rangaista syyllisiä, vaan kääntyi piispainkokouksen puoleen. Sillä välin väkijoukko, peläten pappien hellämielisyyttä, otti oikeuden omiin käsiinsä. Kaupunkilaiset murtautuivat vankilaan, raahasivat vangit kaupungin edustalle ja polttivat heidät suurella roviolla.

On mahdotonta tietää, mikä yllytti väkijoukon raivoon, mutta kenties joku levitti samankaltaisia, myöhäisantiikin harhaoppikiistoista kumpuavia huhuja kuin ne, jotka Guibertus kirjoitti muistiin. Enemmän kuin näiden opillisilla virheillä, hän retostelee kerettiläisten moraalisella rappiolla: miehet makasivat miesten kanssa, naiset naisten kanssa ja yöllisissä, salaisissa palvontamenoissa kuka kenenkin kanssa. Mikäli näiden orgioiden seurauksena syntyi lapsi, se uhrattiin rituaalimenoissa ja poltettiin. Tuhkasta leivottiin leipää, jota jaettiin sakramenttina.

Guibertus oli näin ensimmäisiä keskiaikaisia kirjoittajia, joka liitti harhaoppisiin demonisoivaa, usein hillitöntä seksuaalisuutta korostavaa kuvastoa – samaa, millä on ennen sitä ja sen jälkeen leimattu milloin mitäkin etnistä tai uskonnollista vähemmistöä: kristittyjä (näiden ollessa vähemmistö), pakanoita (edellisten päästyä valtaan), harhaoppisia, juutalaisia, ja muslimeja.

Tekopyhän kuoren alla kerettiläisten uskottiin juonivan syntejä ja rikoksia. Mikäli joku todella syyllistyi rikokseen, siitäkös riemu vainoajien keskuudessa repesi.

Syyskuussa 1395 inkvisiittori Petrus Zwicker halusi varmistaa Itävallan herttuoiden tuen toimilleen Passaun hiippakunnan valdesilaisia vastaan. Herttuoille osoitetun kirjeen lopussa Zwicker kertoo, kuinka valdesilaiset olivat polttaneet Steyrin kirkkoherran varastorakennuksen, koska tämä majoitti inkvisiittoria apulaisineen. Samassa yhteydessä kerettiläiset olivat kiinnittäneet kaupungin porttiin poltetun puun ja verisen veitsen, ilmeisenä uhkauksena. Zwickerin mielestä nämä väkivallan teot todistivat, että kerettiläiset olivat nousemassa avoimeen kapinaan ja syrjäyttämässä kunnon kristityt – tai ainakin tämän vaikutelman antaminen sopi hänen tarkoitusperiinsä.

Kuulostaako tutulta?

Etäisyys antaa perspektiiviä. Osalle aikalaisista kerettiläiset ja juutalaiset edustivat tuntematonta, pelottavaa toiseutta, joka uhkasi kaataa järjestelmän, mikäli asialle ei tehtäisi jotain. Me taas tunnemme vaistomaisesti sympatiaa uskonnon varjolla vainottuja kohtaan. Ajan retoriikkaa tunteva huomaa, kuinka samat stereotypiat ja panettelevat huhut toistuvat vuosikymmenestä ja tekstistä toiseen. Ja siinä, missä inkvisiittori näki edessään paatuneita ja ovelia heresiarkkeja tai vähintään heidän suojelijoitaan, me näemme pelokkaita talonpoikia ja sukulaisiaan varjelemaan pyrkiviä leskirouvia.

Ei ole kahta kysymystä, kumpia tulevat polvet katsovat säälien kun he tutkiskelevat 2010-luvun Eurooppaa: sotaa ja vainoa pakenevia nälkäisiä ja väsyneitä turvapaikanhakijoita, vai heitä, jotka yltäkylläisyydessään vaativat lisää aitoja, maastakarkotuksia ja rajojen sulkemista.

Posted in Uncategorized