Pahuuden paluu

Kerettiläisyyden inkvisitioiden tutkijana olen oppinut kyseenalaistamaan ihmisen pahuuden. Kuulostaa absurdilta, mutta se on edellytys aiheen kriittiselle tutkimukselle. Inkvisiittoreilla on harteillaan pahantekijöiden raskas viitta, paljolti syystä, mutta osaltaan myös uskonsotien, valistuksen ja 1800-luvun sekularisaation värikkään ja värittyneen historiakuvan ansiosta. Viattomia talonpoikia tai rauhanomaisia toisinajattelijoita jahtaava korruptoitunut tai fanaattinen kirkonmies sopii edelleen populaarikulttuurin roiston rooliin, mutta oletus toimijoiden perustavanlaatuisesta pahuudesta on huono lähtökohta ymmärtämään ja selittämään pyrkivälle historiantutkimukselle.

Keskiajan inkvisiittoreista löytyy kieltämättä verenhimoisia fanaatikkoja, kuten 1230-luvulla Saksassa mellestänyt Konrad Marburgilainen, harhaisia misogynistejä kuten pahamaineisen Malleus Maleficarumin (Noitavasaran) kirjoittaja Heinrich Kramer, ja koko joukko kuulusteltavilta rahaa nyhtäneitä opportunisteja. Mutta jos heidät asettaa oletusarvoksi, on se vähän kuin yleistäisi havaintoja Gestaposta selittämään 1900-luvun valtiollisen turvallisuuden historiaa.

Silloin jää ymmärtämättä miten Moneta Cremonalaisen Adversus Catharos et Valdenses (ca. 1240), monisyinen kirjallinen hyökkäys kerettiläisiä vastaan, syntyi keskiajan oppineen väittelykulttuurin tuotoksena. Tai miten uskovaisia syntiensä ripittäytymiseen ohjannut 1200-luvun sielunhoidollinen reformi saavutti yhden, kieltämättä synkän, huipennuksensa Pamiersin piispan Jacques Fournierin 1320-luvulla johtamissa piiruntarkoissa kuulusteluissa. Tai kuinka celestiinimunkki Petrus Zwicker kirjoitti valdesilaisten oppia kumotessaan (1395) katolisen doktriinin konventionaalista puolustusta myös papistoon kuuluneita radikaaleja vastaan. Nämä kaikki miehet tuomitsivat toisin uskovia ihmisiä maineen, omaisuuden ja joskus myös hengen menetyksiin, mutta sorron tekoja ja sanoja selittääkseen pitää nähdä opillisten virtausten, hengellisten ihanteiden ja poliittisen kontekstin vuorovaikutus ja yhteentörmäys.

Essentiaalinen pahuus on huono selitys ihmisten pahoille teoille, se peittää alleen niiden arkipäiväisyyden, motiivien pikkumaisuuden ja toisten turmioksi muuttuneet pyrkimyksen tehdä oikein. Tämän tajusi filosofi Hannah Arendt kirjoittaessaan monien aikalaistensa paheksuman mutta sittemmin klassikoksi nousseen raporttin Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä Jerusalemissa 1963 (Eichmann in Jerusalem, 1963/68). Juutalaisten joukkotuhon eräs pääarkkitehti ei ollut pahuuden prinssi vaan harmaa byrokraatti, joka uskoi täyttäneensä velvollisuutensa. Ja teki näin yhden historian suurimmista rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Arendtin lisäksi ymmärrykseeni menneisyyden hirmuteoista on suuresti vaikuttanut Peter Englundin esseekokoelma Kirjeitä nollapisteestä (suom. WSOY 1998). Myös se kertoo siitä, kuinka aivan tavalliset ihmiset kykenevät käsittämättömään julmuuteen. Väkivaltaan turtuu, harva nousee vastustamaan sortoa tai kyseenalaistamaan käskyjä, ja lopulta vankileirit ja siviilien pommitus ovat osa hyväksyttyä, lähes arkista toimintamallia.

Olisin kovin mieluusti pitänyt tämän ilmiön, vihan normalisoitumisen, historiantutkimuksen yksinoikeutena.Kuluva syksy ja talvi ovat kuitenkin osoittaneet järjettömän, rasistisesti motivoituneen vihan esiinmarssin, arkipäiväistymisen ja julmistumisen. Sanalla sanoen: pahuuden. Ja sen, kuinka sitä edustavat suhteellisen tavalliset ihmiset.

Pystyn ymmärtämään, jopa sietämään paljon. Hyväksyn sen, että monet kannattavat tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa kuin minä. Ymmärrän vieraan pelkoa ja ennakkoluuloja, enkä teeskentele olevani niistä täysin vapaa itsekään. Vaikka vastustan yksityisiä ”turvallisuus”partioita henkeen ja vereen, pystyn näkemään, mikä ajaa ihmiset partioimaan kotikatujaan alueilla, joilla poliisin resursseja ja läsnäoloa on vuosikausia vähennetty. Käsitän, miksi monet pöyristyvät turvapaikantekijöiden tekemästä seksuaalirikoksesta enemmän kuin kotimaisesta raiskauksesta, vaikka näenkin räikeän kaksinaismoralismin päivittelyn takana. Puolestani rajoja saa vaatia kiinni kuinka monessa mielenosoituksessa tahansa, vaikka jokainen järkevä ihminen tajuaa vaatimuksen tolkuttomuuden.

Se, mitä en mitenkään kykene ymmärtämään, on kuinka joku voi iloita ihmisten jäätymisestä hankeen. Pikkulasten kuolemalla ilakointia. Raiskausten toivomista ja suoraa niillä uhkailua vain sen tähden, että joku (nainen) kirjoittaa jotain, mistä uhkailija on eri mieltä. Sisällissodalla ja poliittisten vastustajien likvidoinnilla fantasiointia.Natsismin ja fasismin kanssa flirttailua. SPR:n työntekijöiden ja vapaaehtoisten uhkailua. Turvapaikanhakijoiden ja heidän puolustajiensa toivottamista ”uuniin.”

Ehkä joskus pystyn analysoimaan tätä kuten tutkimuskohdetta, jonain muuna kuin silkkana pahuutena. Ehkä se nyt on vaikeaa sen takia, että viha kohdistuu myös minuun sen vuoksi mitä kirjoitan ja puhun, ja moniin ystäviini ja tuttaviini sen vuoksi mitä he ovat. Kirjoitan tällä hetkellä artikkelia inkvisition tutkimuksesta ja etiikasta, siitä, kuinka paljon sortajaa pitää ymmärtää. Ehkä tämä prosessi auttaa käsittämään myös vihaa ja pelkoa ympärilläni. Jonkun ajan kuluttua saatan osata kontekstoida ja ymmärtää paremmin, mutta nyt päällimmäinen tunne on tyrmistys.

Talvella 2015­­—2016 suomalaiset opettivat sorron ja vainon historian tutkijalle, kuinka pimeä ja viheliäinen ihmissydän voi olla.

Advertisements
This entry was posted in Uncategorized and tagged , . Bookmark the permalink.