Raamatulla päähän, vuosisadasta toiseen

Viime aikoina useimmat akateemista tutkimusta rahoittavat tahot ovat alkaneet kysellä tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden perään. Eli että mitä annettavaa tutkimuksellasi on ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin sen lisäksi, että ratkaistaan tieteenalan sisäisiä kysymyksiä.

Kun tutkii uskonnollista vainoa ja vainoajia, sitä pikemminkin toivoo, ettei oma tutkimus kommentoisi nykypäivää. Valitettavasti välillä on liikaakin sanottavaa.

Raamatut on kaivettu jälleen lyömäaseiksi isossa yhteiskunnallisessa kysymyksessä, kun tasa-arvoisen avioliittolain kumoamaan pyrkivä kansalaisaloite antoi uudelleen luvan aloittaa keskustelu, joka piti olla jo käyty ja Suomen ottaneen askeleen kohti nykyaikaista läntistä yhteiskuntaa. Tai kun lain väistämätön voimaantulo pakottaa nyt kirkot ottamaan kantaa vihkimiseen tai vähintään siunaamiseen.

Viimeisin näkyvä ulostulo on Lähetyshiippakunnan (lue: naispappeuden vastustajat) pastori Petri Hiltusen mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa.

Hiltusen mukaan “kirkollinen oikeus perustuu ensi sijassa Raamattuun, ei esimerkiksi oman sydämen ääneen tai edes siihen, minkä kulloinkin koetaan toteuttavan lähimmäisenrakkautta.”

Tästä päästään suoraan siihen, miksi Raamattu on niin suunnattoman kiinnostava kulttuurin ilmiö. Se on kautta vuosisatojen ollut kirja, johon on vedottu viimeisenä, äärimmäisena ja absoluuttisena auktoriteetin lähteenä. Kuitenkin sen tulkinta, ainakin kaltaiseni sekulaarin historioitsijan silmin, on juuri niin häilyväistä ja muuttuvaista kuin Hiltusen paheksuma oman sydämen ääni. Aina tulkinta on ollut tukevasti kiinni kulloisessakin yhteiskunnassa ja sen päivänpolttavissa ongelmissa.

Yhtä kiehtovia ovat väitteet siitä, että oma kirkko (kuten Lähetyshiippakunta sanoo verkkosivuillaan) “edustaa yhtä, pyhää, yhteistä ja apostolista kirkkoa.” En lakkaa hämmästelemästä sitä varmuutta, jolla joku julistaa skismojen jakamasta kirkosta irronneesta tunnustuksesta lohjenneen pikkuriikkisen oman lahkonsa yleisen ja yhteisen kirkon edustajaksi.

Näitä kiistoja kirkon ja Raamatun auktoriteetista, tosin noin vuoden 1400 kontekstissa, käsittelee väitöskirjani The Awakener of Sleeping Men – Inquisitor Petrus Zwicker, the Waldenses and the Retheologisation of Heresy in Late Medieval Germany, joka tarkistetaan lauantaina 8.10. Turun yliopistossa (tervetuloa kuuntelemaan). Tuolloin kiista siitä, kenelle kirkossa kuului viime kädessä auktoriteetti, jakoi Euroopan neljäksi vuosikymmeneksi eri paavien alaisuuteen ja pahensi olennaisesti rutosta, heikoista sadoista ja sotilaallisista konflikteista kärsivän maanosan kriisejä. Harhaoppisten vaino oli osa kadoksissa olleen auktoriteetin lujittamista.

Olennainen piirre oppikiistoja, joiden hävinneitä osapuolia päätyi aina ajoittain roviolle, oli kaikkien osallisten väite siitä, että juuri he perustivat tulkintansa Raamatuun, jossa kaikki on päivänselvästi kerrottu. Niinpä inkvisiittori Zwicker todisteli kirjoituksissaan, kuinka Jeesuksen sanat  “mutta minä sanon teille: Älkää vannoko lainkaan,” (Matt. 5:34) itse asiassa selvästi tarkoittivat sitä, että tietyissä tilanteissa on välttämätöntä vannoa valoja.

Se on vähän kuin väittäisi, että kaveri, joka sanoi, “minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä, tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan. Viholliset ovat oman talon väkeä” (Matt. 10:35-36), olisi ollut erityisen perhemyönteinen.

Advertisements
This entry was posted in Uncategorized and tagged , , . Bookmark the permalink.