Puhe miekalle

Puhe pidetty Turun yliopiston kaikkien tiedekuntien tohtoripromootion miekanhiojaisissa 25.5.2017

Julkaistu Turun yliopiston promootiosivuilla

 

Arvoisa rehtori, distinguished Doctores honoris causa, arvoisat kunniatohtorit ja tohtorikollegat, hyvät naiset ja herrat!

Terve miekka, jolle tämä puhe on omistettu.

Miekka ei ole vain kahvaan kiinnitetty teroitettu pala metallia, jolla vastustaja murjotaan hengiltä. Kaikista ihmiskunnan kehittämistä aseista nimenomaan miekka on noussut alkuperäisen käyttötarkoituksensa yläpuolelle. Ei pelkästään eurooppalaisessa kulttuurissamme, vaan yhtä hyvin Arabimaissa ja Kaukoidässä, nimenomaan miekka on aseista jaloin, se on itsensä kehittämisen, taidon ja kurinalaisuuden symboli. Saduissa, legendoissa ja taruissa uskolliset sankarit vetävät miekan oikean asian puolesta. Keskiaikaisessa runoeepoksessa ranskalaisten sankari Roland kehottaa toveriaan taistelun tiimellyksessä:

Lyö peitselläs, on mulla Durendal,
tää kelpo miekka, lahja kuninkaan.
Jos kuolen, ken sen saaneekin, hän tietää
sen olleen vyöllä kelpo vasallin!
(LXXXVIII, 1120-1123, suom. Yrjö Jylhä)

Miekanhiojaiset

Tohtorinmiekkoja Turun yliopiston miekanhiojaisissa. Kuva Esko Keski-Oja / Hanna Oksanen. Copyright Turun yliopisto.

Ei siis ihme, että myös me tohtorit teroitamme tänään tutkijan päättelemän totuuden puolustajina miekkoja, emme kirveitä, leukuja tai keihäänkärkiä. Miekka on myös minulle henkilökohtaisesti väitöskirjan ja tohtorin arvon symboli. Keskellä usein liian pitkiksi venyneiden tutkimuspäivien, viikoittainen japanilaisen miekkailun harjoittelu on ollut välttämätön henkireikä, lihasten ja reaktioiden harjoittamista aivojen rääkkäämisen vastapainoksi. Tutkimuksen ja miekkailun keskellä olen myös huomannut, että tieteellisessä tiedossa ja kamppailulajeissa on yllättäviä yhtäläisyyksiä. Me tohtorit tiedämme, että toisin kuin yleistajuistettu esitys oppikirjoissa tai Wikipediassa, tieteellisen tiedon ydin ei ole vahvistetuissa faktoissa, jotka voi opetella ja tarkistaa. Tieteellinen tieto syntyy tieteen harjoittamisesta: lähtö-oletukset vahvistetaan tai kumotaan tutkimusprosessissa, tulokset altistetaan toisten tutkijoiden kritiikille ja niitä puolustetaan ja tarvittaessa tarkistetaan. Välillä on pakko palata nuolemaan haavojaan, mutta ajoittain saamme seistä kunnian kentillä voittoisina. Kuten kamppailulajeissa, tieteen ydin on jatkuvassa harjoittelemisessa – jos lopetamme sen, myös tieteellinen tieto kadottaa elävän ja alati muuttuvan luonteensa, siitä tulee pysähtynyttä ja kuollutta. Vielä pahempaa on, jos me itse oppiaineena, yliopistona tai tieteenalana lopetamme harjoittelun ja muut jatkavat sitä – seurauksena on ennemmin tai myöhemmin kunnon selkäsauna.

Koko tieteellinen koulutus muistuttaa perinteisten kamppailulajien opetusta. Kun opiskelija tulee yliopistoon, aluksi pitää opettaa perusasiat. Jalkatyön on oltava kunnossa ja liikkeiden puhtaita ja selkeitä. Mutta hyvin pian altistamme opiskelijat kritiikille ja pakotamme heidät perustelemaan kantansa. Taidot pannaan koetukselle käytännössä. Niille, jotka jatkavat opintojaan väitöskirjaan, painetta ja haastetta lisätään. Joku tarvitsee enemmän rohkaisua, jotta itseluottamus kasvaa, ja liian nopeasti ylpistyvälle kukonpojalle annetaan hänen omaksi parhaakseen kunnon höyhenten pöllytys. Niin tieteessä kuin miekkailussa käy aina välillä niin, että voimiensa tunnossa oleva nuori leijona alkaa pitää opettajaansa jo aikansa eläneenä, kunnioituksen ansaitsevana mutta parhaat päivänsä nähneenä. Usein nuori haastaja oppii tällöin, että vanha kettu on vielä yllättävän ketterä, kun sille päälle sattuu.

Sekä tutkija että kamppailija tarvitsee jatkuvasti uusia haasteita. Jos miekkailija harjoittelee vain kotisalilla samojen tuttujen naamojen kanssa, hän oppii heidän tapansa ja maneerinsa ja niihin sopivat vastaliikkeet. Kun astuu isommille areenoille, voi tulla yllätyksiä vastaan. Kehittyvä, elävä tiede vaatii riittävän ison yhteisön toteuttaakseen ihanteensa kriittisyydestä, avoimuudesta ja eteenpäin katsovasta totuuden etsinnästä. On uskaltauduttava kansainvälisille kentille, mutta tutkijoilla on oltava riittävästi sparrauskumppaneita myös kotimaisessa tiedeyhteisössä. Kun yliopistot etsivät profiileitaan, on samalla varottava sitä, ettei jokin tieteenala keskity vain yhteen ainoaan yksikköön, muutaman professorin alaisuuteen. Ennen kaikkea, meidän nuorien tohtoreiden on tutkijoina aina etsittävä seuraava haaste, kerta toisensa jälkeen on astuttava mukavuusalueen ulkopuolelle.

Distinguished honorary doctors, we are assembled here to symbolically sharpen our swords, our weapons that defend scientific truth. The Finnish doctor’s sword is not a weapon of destruction. It can be compared to the concept in the traditional Japanese martial arts, katsujin-enken, “the sword as life-giving and fulfilling.” It means, that the ultimate goal of martial arts practice is not to achieve a quick, violent victory over an opponent, but through austere training develop oneself as a good human being who avoids confrontation and prevails over one’s opponent without force.

The sword, which after all is a weapon, is a fitting metaphor for scientific truth. Science and research should be put to service of the society, to provide better living conditions and defend the rights of all people, especially those most in need. But scientific methods as such are neutral and impartial; research can inspire and frighten. Machine learning does not cease to amaze use: only a few days ago we heard that Google’s AlphaGo is not only defeating top human players of Go, but according to one of the game’s masters is no longer human-like but “like a god of Go.” Unfortunately, the vast calculative powers Google, other companies and some governments possess can also been used to supervise and influence people in unforeseeable manners. The same applies to other disciplines. Historians and linguistics can give an identity and self-esteem to a persecuted minority, but in the service of authoritarian regimes they can also take those things away from the downtrodden.

It is thus not the sword but its wielder who is responsible for how to use it and to whose service to put it. It is up to us as doctors of different disciplines to offer our swords to serve the humanity as a whole, in the words of Virgil’s Aeneid, “To spare the conquered, battle down the proud.” (Vergilius, Aeneis, VI, 853, transl. Robert Fitzgerald)

Let us now sharpen these swords

Advertisements
This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.