Mistä meidät muistetaan

Eräs varhaisimmista episodeista keskiajan harhaoppisten vainossa alkaa väkijoukon raivolla. Guibertus Nogent’lainen kuvasi omaelämäkerrassaan kerettiläisyydestä syytettyjen veljesten Clement ja Evrard de Bucyn ja heidän kahden seuraajansa kohtaloa Ranskan Soissonsissa vuonna 1114. Soissonsin piispa alisti epäillyt vesikokeeseen, jossa Clement, seuraamassa olleiden paikallisten riemuksi, kellui ja todisti näin kerettiläisyytensä.

Koska tapaus sattui kauan ennen kuin kerettiläisiä vastaan suunnattu lainsäädäntö ja rangaistukset vakiintuivat, ei piispa tiennyt miten rangaista syyllisiä, vaan kääntyi piispainkokouksen puoleen. Sillä välin väkijoukko, peläten pappien hellämielisyyttä, otti oikeuden omiin käsiinsä. Kaupunkilaiset murtautuivat vankilaan, raahasivat vangit kaupungin edustalle ja polttivat heidät suurella roviolla.

On mahdotonta tietää, mikä yllytti väkijoukon raivoon, mutta kenties joku levitti samankaltaisia, myöhäisantiikin harhaoppikiistoista kumpuavia huhuja kuin ne, jotka Guibertus kirjoitti muistiin. Enemmän kuin näiden opillisilla virheillä, hän retostelee kerettiläisten moraalisella rappiolla: miehet makasivat miesten kanssa, naiset naisten kanssa ja yöllisissä, salaisissa palvontamenoissa kuka kenenkin kanssa. Mikäli näiden orgioiden seurauksena syntyi lapsi, se uhrattiin rituaalimenoissa ja poltettiin. Tuhkasta leivottiin leipää, jota jaettiin sakramenttina.

Guibertus oli näin ensimmäisiä keskiaikaisia kirjoittajia, joka liitti harhaoppisiin demonisoivaa, usein hillitöntä seksuaalisuutta korostavaa kuvastoa – samaa, millä on ennen sitä ja sen jälkeen leimattu milloin mitäkin etnistä tai uskonnollista vähemmistöä: kristittyjä (näiden ollessa vähemmistö), pakanoita (edellisten päästyä valtaan), harhaoppisia, juutalaisia, ja muslimeja.

Tekopyhän kuoren alla kerettiläisten uskottiin juonivan syntejä ja rikoksia. Mikäli joku todella syyllistyi rikokseen, siitäkös riemu vainoajien keskuudessa repesi.

Syyskuussa 1395 inkvisiittori Petrus Zwicker halusi varmistaa Itävallan herttuoiden tuen toimilleen Passaun hiippakunnan valdesilaisia vastaan. Herttuoille osoitetun kirjeen lopussa Zwicker kertoo, kuinka valdesilaiset olivat polttaneet Steyrin kirkkoherran varastorakennuksen, koska tämä majoitti inkvisiittoria apulaisineen. Samassa yhteydessä kerettiläiset olivat kiinnittäneet kaupungin porttiin poltetun puun ja verisen veitsen, ilmeisenä uhkauksena. Zwickerin mielestä nämä väkivallan teot todistivat, että kerettiläiset olivat nousemassa avoimeen kapinaan ja syrjäyttämässä kunnon kristityt – tai ainakin tämän vaikutelman antaminen sopi hänen tarkoitusperiinsä.

Kuulostaako tutulta?

Etäisyys antaa perspektiiviä. Osalle aikalaisista kerettiläiset ja juutalaiset edustivat tuntematonta, pelottavaa toiseutta, joka uhkasi kaataa järjestelmän, mikäli asialle ei tehtäisi jotain. Me taas tunnemme vaistomaisesti sympatiaa uskonnon varjolla vainottuja kohtaan. Ajan retoriikkaa tunteva huomaa, kuinka samat stereotypiat ja panettelevat huhut toistuvat vuosikymmenestä ja tekstistä toiseen. Ja siinä, missä inkvisiittori näki edessään paatuneita ja ovelia heresiarkkeja tai vähintään heidän suojelijoitaan, me näemme pelokkaita talonpoikia ja sukulaisiaan varjelemaan pyrkiviä leskirouvia.

Ei ole kahta kysymystä, kumpia tulevat polvet katsovat säälien kun he tutkiskelevat 2010-luvun Eurooppaa: sotaa ja vainoa pakenevia nälkäisiä ja väsyneitä turvapaikanhakijoita, vai heitä, jotka yltäkylläisyydessään vaativat lisää aitoja, maastakarkotuksia ja rajojen sulkemista.

Advertisements
Posted in Uncategorized

Harhaoppi hengen sairautena

Kun kirjoittaa pääosin englanniksi, on erittäin virkistävää käyttää välillä äidinkieltään. Kirjoitin viime kesän Keskiaikaisilla markkinoilla pidetyn esitelmän pohjalta lyhyen artikkelin, joka julkaistiin tänään Ennen ja nyt -verkkolehdessä. Aiheena on sairaus- ja tartuntametaforien käyttö keskiajan kerettiläisiä vastaan, eräänlainen oman aikansa vihapuhe.

Pestis heresis – harhaoppi, rutto ja hengen sairaus

Kannattaa muutenkin tutustua tuohon lehteen, jossa on niin pitkiä referoituja tiedeartikkeleita kuin lyhyempiä katsauksia. Lehti on kokonaisuudessaan avoin ja ilmainen, ja ns. avoin tiede ja open access ovat nyt kovassa huudossa, kuten edellisestä blogikirjoituksestani käy ilmi. Kun touhutaan uutta, on hyvä muistaa olemassaolevat välineet, eikä keksiä kaikkea uudelleen.

Posted in Uncategorized | Tagged , , | Leave a comment

Avoimen tieteen metsästys

Pelastaako avoin tiede tutkimuksen uskottavuuden ja nostaako se Suomen tuottavuuden ja talouden uuteen loisteliaaseen nousuun?

Nämä kysymykset olivat pinnalla OKM:n Avoin tiede ja tutkimus (ATT)-hankkeen koulutuksessa Helsingissä 14.9. Koulutus avasi Avoimen tieteen osaajakoulutuksen sarjan. Mikä avoin tiede? Kyse on ennen kaikkea avoimesta julkaisemisesta, eli että tutkimus ja parhaimmillaan tutkimusaineisto on avoimesti saatavilla ja paitsi tiedeyhteisön myös suuren yleisön käytettävissä Internetissä. Mieluiten esteettömästi, eli luettavissa, kopioitavissa, tulostettavissa ja linkitettävissä.

Opetusneuvos Juha Haatajan avauspuheenvuoro piti sisällään isoja periaatteita ja sanoja:

sustainability – kestävä tutkimus
usability – käytettävyys
access – saatavuus
trust – luottamus

Haataja esitteli selkeästi eri osapuolten toiveita ja unelmia. Valtion näkökulmasta korostuu erityisesti käytettävyys. Tavoitteena on, että tutkimuksen saatavuus lisää yhteiskunnallista vaikuttavuutta, innovaatioita ja yritystoimintaa. Toisaalta avoimet aineistot tarjoavat laajemman tietopohjan yhteiskunnallisen päätöksenteon tueksi. Tähän voisi kyynikko todeta jotain asiantuntijoiden kuulemisesta ja kuulematta jättämisestä nykyisessä päätöksentekokulttuurissa, mutta ainakin tavoite on hyvä.

Yritysten osalta tavoitteet ovat kahtalaiset. Yhtäältä halutaan mahdollisimman paljon dataa käyttöön, toisaalta yritystoiminnassa on tarve suojata omat tekijänoikeudet. Osallistujien kommenttien mukaan alalla suositaan termiä strateginen avaaminen, eli dataa avataan kuitenkin omat yrityssalaisuudet suojaten.

Kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta painottuu luottamus tieteeseen ja tutkimukseen, joita kieltämättä viime aikoina on kyseenalaistettu. Ihanteena on, että pääsy alkuperäistutkimukseen antaisi myös tutkimusinstituutioiden ulkopuolisille kansalaisille mahdollisuuden tarkistaa tuloksia. Tämä kuulostaa kovin idealistiselta ottaen huomioon tieteiden erikoistumisen. Mutta korkeakoulujen ulkopuolella esimerkiksi kansalaisjärjestöissä tai täysin itsenäisinä työskenteleville tutkijoille, asiantuntijoille ja kouluttajille tieteen avoimuus todella avaa ovia, eikä tätä ei pidä väheksyä. Ja eittämättä historian allalla avoimesti julkaistaville tutkimusartikkeleille on varmasti kiinnostuneita lukijoita.

Tieteen avoimuus tarkoittaa parhaimmillaan läpinäkyvyyttä kansalaisten suuntaan, mutta edellämainituista syistä tässä korostuu asiantuntevien tiedetoimittajien rooli. Toivottavasti sellaisia maltetetaan edelleen medioissa pitää palkkalistoilla.

Paljon puhuttiin tutkijalle avautuvista eduista oman tutkimuksen näkyvyydessä ja viittausten lisääntymisessä. Vähemmälle huomiolle jäi kuitenkin suomalaisten tutkijoiden suurin etu, jos ja kun avoin tiede ja open access lyö kunnolla läpi kansainvälisesti. Työskentelemme kuitenkin pienessä ja kaukaisessa maassa, jonka korkeakoulukirjastot eivät kilpaile resursseissa maailman huippujen kanssa. Avoin tiede tarkoittaa tutkijalle ennen kaikkea helpompaa, nopeampaa ja halvempaa pääsyä muiden tutkimukseen. Ja parhaimmillaan uusien tutkimusalojen nopeampaa nousua, kun aikaa ei tarvitse käyttää siihen, että taistelisi kirjaston rajallisten resurssien käytöstä.

Haasteitakin on, muun muassa se, että osa tutkijoista kokee datanhallintasuunnitelmat ja julkaisujen arkistoinnin jälleen yhtenä ylimääräisenä raportointina. Tällä saralla erittäin rohkaiseva oli julkaisupäällikkö Pekka Olsbon (Jyväskylän yliopisto) puheenvuoro, jossa hän painotti, kuinka automatisoidulla, keskitetyllä prosessilla julkaisujen rinnakkaistallennus ja metatietojen keruu tehdään minuuteissa, juuri tutkijaa rasittamatta. Tämä meille ja heti.

Tutkimusaineiston osalta huomauttaisin, että historiallisessa aineistossa  jatkokäyttöä varten tallentamista haittaa usein sekava tekijänoikeustilanne. Esimerkiksi omaa väitöskirjaprojektiani varten olen tilannut jäljenteitä paristakymmenestä eri kirjastosta tai arkistosta, ja käytännössä kaikkien käyttösopimukset erovavat toisistaan. Tilaisuudessa kävi ilmi, että tekijänoikeustilanne on vielä hankalampi ja akuutimpi kysymys taiteiden tutkimuksessa.

Päivän keskusteluissa nousi esiin, että avoin tiede parhaimmillaan selkeyttää tieteen olemusta: tutkimusprosessin dokumentointia, toistettavuutta, vertailukelpoisuutta ja avoimuutta. Lisäisin vielä oman toiveeni. Avoin tiede voisi selkeyttää nyt hämärtynyttä yliopistojen roolia perustutkimuksen tekijöinä. Jos tutkijoiden tulokset saataisiin julkisesti saataville, voisivat yritykset keskittyä siihen, mitä parhaiten osaavat eli tästä aineistosta tehtäviin kaupallisiin sovelluksiin, ja yliopistojen ja valtion tutkimusinstituuttien tutkijat puolestaan pitkäjänteiseen, aidosti laadukasta dataa ja uusia löytöjä tuottavaan raakaan tutkimustyöhön. Uskon, että tulokset tyydyttäisivät kaikkia osapuolia.

Posted in Uncategorized | 1 Comment

Ensimmäisen vuoden opiskelijalle

Rakas ensimmäisen vuoden historian, kielten, kirjallisuuden, kulttuurintutkimuksen, taiteiden tai ylipäätään minkään yleissivistävän, teoreettisen tai lähinnä perustutkimusta harjoittavan tieteen opiskelija missä tahansa tiedekunnassa.

Ihailen rohkeuttasi vilpittömästi. En tiedä olisiko minusta ollut aloittamaan unelmieni opintoja historiassa nykyisessä henkisessä ilmapiirissä, heikkenevällä opintotuella, koulutuksen jatkuvien leikkausuhkien alla ja vastavalmistuneiden lannistavilla uranäkymillä. Olisinko valinnut jonkun varmemmin työllistävän, parempipalkkaisen ja yleisesti hyväksytyn, talouskasvua jauhavan alan? Jotain, jonka opiskelua ei tarvitse epäonnistuneesti selitellä öykkärimäiselle sukulaissedälle, jonka mielestä kaikki paitsi Jalkaväkirykmentti 8:n historia on turhaa. Onnekseni sain tehdä päätökseni paljon lempeämmässä maailmassa.

Sillä vaikka mekin aloitellessamme opintojamme kymmenisen vuotta sitten heitimme herjaa siitä, kuinka humanisti valmistuu kortistoon, olivat ajat kuitenkin hyvin toisenlaiset. Euro tarkoitti lähinnä sitä, ettei matkalle tarvinnut vaihtaa valuuttaa, EU laajeni, tarjosi töitä ja projektirahoituksia. Jos meistä tuntuikin, että kulttuurin rahoitus on naurettavan pieni (osittain totta jo silloin), niin aika viattomilta ne huolet tuntuvat nyt. Mitä tulee kesätöihin, niin opiskelijoilla oli varaa kärkkyä unelmiensa harjoittelupaikkoja varmana siitä, että ainahan sinne edellisen kesän hanttiduuniin pääsee rahaa tahkoamaan, jos mikään inspiroivampi ei osu kohdalle.

Haluaisin sanoa, että totuus ei ole niin synkkä kuin annetaan ymmärtää, mutta en tiedä. Tunnen monia päteviä ja kokeneita maistereita, loistavia niin yksityisen kuin julkisen sektorin työntekijöitä, jotka ovat työttöminä. Eivätkä todella omaa syytään tai yrittämisen puutteesta, vaan sen takia ettei töitä, joihin heidät on koulutettu, kerta kaikkiaan ole juuri nyt tarjolla. Osittain taantuman, osittain ideologisesti värittyneen, perusteettoman ja tuloksiltaan olemattoman julkisen sektorin leikkauspolitiikan takia.

Työnäkymät ovat kolikon yksi puoli, mutta olen myös syvästi huolissani sen toisesta kantista. Henkisestä barbariasta, sivistyksen vihaamisesta ja koulutusvastaisuudesta. Valitettavasti sinulle tullaan sanomaan useilta tahoilta, että miksi tuhlaat yhteiskunnan rahoja jonkin noin turhan opiskeluun. Että ansaitset leikkaukset, hiiteen mokomat pilipalitieteet. Että mitä hyötyä tuostakin on.

Nämä ämpärit yrittävät halveksia sinua, koska eivät pidä siitä mitä sanot. Koulutuksesi ei valmista sinua toistamaan antikliimaksiin asti hyvää pöhinää ja meininkiä, vaan näkemään kielen tasolle asti pesiytyneen syrjinnän, arkipäivän tekojen toistolla luodut valtarakenteet ja luonnollisina pidettyjen ilmiöiden lyhytikäisyyden, historiallisuuden ja keinotekoisuuden.

Sinun roolisi on olla kiilusilmä feministi, ajopuiden upottaja ja niuho, joka ei sukujuhlissa naura rasistiselle vitsille. Yksinkertaisen kansallistuntoa pönkittävän tarinan sijaan huomauttelet ikävästi kuinka Kalevala on melko lailla Elias Lönnrotin sepitys, suomalaisuus työllä ja vaivalla 1800-luvulla keksitty juttu ja kristillinen avioliittokin tuore asia lainsäädännössämme. Muistuttelet siitä, kuinka suomalaisista vierastyöläisiä pidettiin rikollisena roskasakkina 1960—70 –lukujen Ruotsissa. Vähemmästäkin sitä keski-ikäinen besserwisser ärsyyntyy.

Talouskasvu ei välttämättä kaipaa välitöntä panostasi, mutta kansalaisyhteiskunta, demokratia ja heikommassa asemassa olevat kaipaavat. Sinulle sanotaan, ettei sinusta ole nyky-yhteiskunnalle mitään hyötyä, mutta olet kallisarvoisempi kuin milloinkaan.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Olen miettinyt näitä asioita pitkin syksyä, mutta lopullisen innoituksen tämän kirjoittamiseen antoi Alf Rehnin loistava puhe Takinkääntöpäivässä. Puhe löytyy Youtubesta otsikolla “This will hit the young”

Osa ajatuksista, erityisesti koskien humanistisen koulutuksen roolia kansalaisyhteiskunnissa, on saanut vaikutteita filosofi Martha C. Nussbaumin kirjasta Talouskasvua tärkeämpää (Not for profit, 2010, suom. Gaudemus 2011).

Posted in Uncategorized | 9 Comments

Vainosta

Vaino ei ole sitä, että valtaapitävän eliitin jäsen sanoo julkisella foorumilla poliittisen mielipiteen ja toimittavat vaativat siihen kommentteja, omat ja liittolaiset penäävät selityksiä ja poliittiset vastustajat hyökkäävät. Vaino ei ole edes sitä, että poliitikosta tehdään pilkkaa ja satiiria. Se on politiikkaa.

Vaino on kieroja katseita kadulla ja palvelun kieltämistä kaupassa, kun joku kuulee sinun puhuvan äidinkieltäsi.

Vaino on sitä, ettet saa kävellä kadulla rauhassa vain sen takia, mitä olet.

Vaino on edustamasi ihmisryhmän niputtamista yhteen ja sitä, että sinua vaaditaan tilille kenen tahansa tämän ryhmän jäsenen tekosista.

Vainossa sinulta viedään nimi ja annetaan uusi: neekeri, jutsku, hintti, hurri, apina, huora, vinosilmä, ählämi, musulmaani, kerettiläinen, ryssä. (Tarkennettakoon, että kepulainen, kokkari, persu, vassari, kommari, tai vaikka viherpiipertäjä kuuluvat ylimpänä mainittuun politiikan tai poliittisen satiirin maailmaan, ja niitä pitää jaksaa.)

Vaino on sanoja, jotka sulkevat sinut täydellisesti ”meidän” ulkopuolelle.

Vaino on ympäriltäsi kaikonneita ja muualle katsovia ystäviä ja naapureita.

Vaino on kysymyksiä, johon on mahdotonta vastata oikein.

Vaino on epäilyksiä ja syytöksiä, joista ei koskaan voi täysin puhdistautua.

Vaino on sitä, että joudut pelkäämään viranomaista, vaikka olisit uhri.

Vaino on takavarikoituja henkilöllisyyspapereita, mielivaltaisia päätöksiä ja epätietoista jonotusta.

Vaino on suljettuja sanomalehtiä, kiellettyjä sivustoja, sähkökatkoja ja poiskannettuja tietokoneita.

Vaino on muureja, aitoja, valvontakameroita, vartijoita ja tarkastuspisteitä, jotka ovat olemassa sinua varten.

Vaino on kadonneita sukulaisia, perheenjäseniä ja ystäviä.

Vaino on murrettuja raajoja, katkottuja sormia ja ruhjottuja ruumiita.

Vaino on sitä, kun suurin onni on se, ettei kukaan huomaa.

Vaino on pimeän pelkoa. Vainoaja antaa omille demoneillensa vainotun nimen, mutta lopulta vainottu saa pelätä pimeitä katuja.

Posted in Uncategorized | Tagged | 1 Comment

Maailma maalaiskylässä

Milloin monikulttuurisuudesta tuli painajainen, jota vastaan kansanedustaja Olli Immonen (Ps.) kirjoitti taisteluhuudon maailman ylirajaisimmalla kielellä, ontuvalla englannilla?

Ei se ollut sitä, kun minä olin nuori. Enkä ollut nuori lähelläkään kantakaupunkien kivitalokortteleita, kieliluokkia ja IB-lukioita, vaan siellä missä kansa tyynä kyntää aurallansa maata isien. Sieltä sitä lähdettiin, vasta lamasta nousevasta Suomesta kansainvälisyysvaihtoon Itävaltaan tai Italiaan. Matkalle rohkaisivat ja suurelta osin maksoivat vanhemmat, joilla usealla ei ollut kansakoulua kummempaa koulutusta. Ja koska vaihdot olivat vastavuoroisia, niin ottivat vielä kotiinsa kumppanikoulujen oudot oppilaat, vaikkeivat itse puhuneet muutamaa ontuvaa englannin tai saksan sanaa enempää vieraita kieliä. Eikä näitä vanhempia, jotka juuri olivat viimeiseen asti vastustaneet EU:ta, käännyttänyt tähän mikään määrä propagandaa. He tekivät näin, koska uskoivat, että lapsiensa on hyvä nähdä maailmaa, oppia kieliä ja tutustua vieraisiin kulttuureihin, ei jäädä katselemaan maailmaa kotitilan rappusilta. Oikeassa olivat.

Ei se 1990-luvun Suomikaan ollut yksikulttuurinen. Eikä sitä ennen. Vaikka äänekäs äärioikeisto istuu henkisen rintamamiestalonsa kellarissa ja fantasioi hygieenisesti omien rajojen sisällä pysyneestä suomalaisesta kansasta, ei sellaista milloinkaan ole ollut olemassa. Keskellä mainittua lama-Suomea juhannusjuhlissa istui Pohjois-Afrikasta kotoisin ollut kaveri. Jopa vihoviimeisten kyläkoulujen luokkiin ilmestyi Bosnian sodan pakolaisia. Samaan aikaan maatiloille saapuivat virolaiset ja venäläiset kausityöntekijät ja lomittajat. 90-luku näki toki skininsä, mutta verrattuna nykyiseen vieraan pelko oli todella marginaalista.

Tietysti kieroutunut mielikuvitus katsoo kauemmas taaksepäin, jolloin muistikin voi olla valikoivempi. Se valikoiva muisti unohtaa helposti, että suuren osan 1900-lukua kansainvälinen muuttoliike kosketti Suomea rajusti, mutta muutto kulki täältä muualla. Paremman elämän toivossa. Sen sijaan kansainvälinen lainaraha liikkui Suomeen päin.

Sitä ennen Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa, ja väki liikkui. Isoisäni isä oli vuosia Pietarissa kirkkoja rakentamassa. Vierastyöläisenä, mokoma. Vei varmaan paikallisten työt. Suomen suuriruhtinasmaan maahanmuuttolait olivat periaatteessa tiukat mutta väljästi tulkitut, ja Suomeen muodostuivat tataari- ja juutalaisyhteisöt. Romaneja täällä on häätöyrityksistä huolimatta ollut vuosisatoja. Saamelaisia puolestaan on työntänyt pohjoiseen suomenkielisen asutuksen leviäminen, maahanmuuttajat. Itämeren rannat taas ovat yhdistäneet enemmän kuin erottaneet. Viimeksi mietin tätä vierailulla Virossa Vormsin saarella, jonka väestöstä ennen toista maailmansotaa yli 90% oli ruotsinkielisiä vuosisatojen ajan, aivan kuten Suomen rannikoilla. Summa summarum, ikävästi on väki liikkunut, muuttanut ja nainut ristiin valtakuntien rajoista välittämättä.

Olen niin multavarpaista maatiaissukua kuin kuvitella saattaa, mutta kun katson tuttavapiiriäni ja opiskelu- ja harrastustovereita vuosien varrelta, niin tilanne on toinen. Yllättävän monella on vähintään toinen vanhemmista italialainen, saksalainen, brasilialainen, yhdysvaltalainen, virolainen, japanilainen tai venäläinen. On Suomeen sukupolvia sitten muuttaneiden saksalaisten käsityöläisten tai tataarikauppiaiden jälkeläisiä. Ja heitä, jotka ovat itse muuttaneet Suomeen, lapsena tai aikuisena, syystä tai toisesta. Tehneet töitä, perustaneet perheen.

Yksikulttuurista Suomea ei koskaan ollutkaan, kauan eläköön monikulttuurinen Suomi.

Posted in Uncategorized | Tagged | Leave a comment

Illuusio keskiajasta, tutkija ja 180 000 kävijää

Noin 180 000 kävijää Keskiaikaisilla markkinoilla neljän päivän aikana! Jonkinlainen pyhä Jysäys taisi olla tapahtuman suojelija. Väkimäärä toki tuntui Vanhalla Suurtorilla, mutta siitä huolimatta tunnelma oli tänä vuonna jotenkin rauhallisempi ja iloisempi kuin aiempien vuosien tungospäivinä. Markkinarauha, jota torilla toivotettiin, säilyi erinomaisesti. Tapahtuman toteutus on onnistunut yli odotusten, mutta mikä lopulta on historian rooli tällaisessa suurtapahtumassa?

Lienee asiallista tehdä lukijalle tässä vaiheessa selväksi omat kytkökseni. Olen aikoinani ollut töissä tapahtuman tuotannossa ja sittemmin mukana järjestävän yhdistyksen Turun Suurtorin keskiaika ry:n hallituksessa, muun muassa historiallisena asiantuntijana. Sanalla sanoen, tapahtuma on minulle rakas ja tärkeä, ja tätä kirjoitusta voi lukea sitä vasten.

Silti koen jonkinlaista kaksoisroolia yhtäältä tapahtuman taustavoimana ja toisaalta historiantutkijana ja keskiaikakulttuurin kriittisenä tarkastelijana. Jouduin tänä vuonna pohtimaan vähän tarkemmin Keskiaikaisten markkinoiden ja historiantutkijan suhdetta, kun sitä kysyttiin Yle Turun haastattelussa (kooste on katseltavissa täällä)

Koska kysymystä ei voi tyhjentävästi kattaa nopeassa videohaastattelussa, halusin vielä kirjoittaa aiheesta.

Parhaiten historiaa elävöittävän tapahtuman suhdetta elävöitettävään menneisyyden, tässä tapauksessa keskiaika, kuvaa mielestäni:

  • halu saavuttaa tavoittamaton mennyt, erityisesti ”tavallisten ihmisten” elämä
  • ongelmallinen suhde tutkimustietoon, jolla on hyvin rajoitetut keinot vastata yksityiskohtaisiin, arkielämää koskeviin kysymyksiin, jotka elävöittäjiä kiinnostavat.
  • rajalliset materiaaliset resurssit illuusion luomiseen. Turun keskustaa on hankala muuttaa keskiaikaiseksi, ja yli 80 harrastajanäyttelijää puetaan keskiaika-asuihin resursseilla, jotka ovat lähempänä pienen kylän kesäteatteria kuin elokuvapuvustoa.
  • Tapahtuman oma perimätieto siitä, miten keskiajalla elettiin.
  • Yleiset mielikuvat ”vanhasta”. Lavasteissa puu maalataan harmaaksi tai jätetään siihen kuori päälle.
  • Toimijoiden moninaisuus. Keskiaikaa elävöittävät omistautuneet harrastajat, jotka käyttävät vuosia mahdollisimman tarkkojen replikoiden rakentamiseen ja joiden tietoa monista asioista voi syystä verrata tutkijan asiantuntemukseen. Yhtä lailla samassa tapahtumassa on markkinamyyjiä, joille kyseessä on vain yksi tilaisuus muiden joukossa myydä omia tuotteita, ja panostaminen aikakauden asuihin ja tunnelmaan ymmärrettävästi sen mukaista.
  • Erityisesti myyntituotteissa keskiaika hybridiajanjaksona, jossa renessanssipuvut, viikinkiornamentiikka ja juomasarvet elävät sulassa sovussa.

Näiden ainesta, muun muassa, keitetään soppa, jota tutkija jotenkin yrittää kommentoida.

Keskiaikaisten markkinoiden historiakuvaa voi kritisoida monella tapaa, esimerkiksi yllämainitusta sekasotkusta. Hyvällä syyllä voi ja pitää sanoa, että on mahdotonta luoda lähellekään autenttista rekonstruktiota toripäivästä Turussa vuonna 1504. Puhumattakaan perustavanlaatuisista historianfilosofista kysymyksistä koskien menneisyyden tavoitettavuutta (joihin ei tässä ole syytä mennä).

Miksi sitten edes pyrkiä ”autententtisuuteen”, raadittaa tuotteet ja pyytää tutkijalta kommentteja? Eräs vastaus on, että autenttisuus on päämäärä, jota ei voi koskaan saavuttaa. Kun on itse ommeltu vaate, voi kysyä, onko kangas kudottu keskiaikaisin menetelmin. Entä lanka? Mitenkäs lampaat on pidetty tai pellava kasvatettu?

Kuinka paljon tahansa resursseja onkaan käytettävissä, aina tulee seinä vastaa, joten kannattaa pyrkiä parhaaseen mahdolliseen kompromissiin historiallisen tarkkuuden ja kulloistenkin resurssien kanssa. Siihen Keskiaikaisten markkinoiden tuotanto parhaan kykynsä mukaan pyrkii, yrittäen samalla tehdä mahdollisimman laajalle kävijäjoukolle kiinnostavaa ja viihdyttävää kulttuuritapahtumaa.

Toinen syy on opetustehtävä. Yksi Keskiaikaisten markkinoiden ja sen taustayhdistyksen tavoitteista on jakaa tietoa keskiajasta. Tapahtuma väistämättä tuottaa mielikuvia keskiajan Turusta, myös ja ennen kaikkea niille kävijöille, jotka aikakauteen eivät muuten ole perehtyneet. Kyseessä on suuri mahdollisuus opettaa historiaa ohimennen hauskan kesätapahtuman kautta, mutta sen mukana tulee myös vastuu. Mahdollisuuksien mukaan on välitettävä tutkimukseen perustuvaa tietoa ja vähintään vältettävä tarpeetonta vääristelyä.

Tähän liittyy myös eettinen kysymys, joka mielestäni määrittää yleisestikin historian elävöittämisen suhdetta menneeseen. Pelkistetäänkö menneisyyden ihmiset pelkiksi karikatyyreiksi, hassunhauskoiksi anekdooteiksi ja hulluttelun välineiksi, jotka antavat luvan pieruhuumorille? Vai yritetäänkö todellisten tai kuviteltujen mutta mahdollisten tapahtumien kautta tuoda esille mahdollisimman monipuolisesti menneisyyden kohtaloita, myös vaikeita ja kipeitä tapahtumia?

Tämä on haaste erityisesti keskiaikatapahtumille, joissa menneisyyden elävöitys on pahimmillaan ollut naaman tuhrimista nokeen ja rivouksien huutelua. Tästä on Turussa tultu onneksi pitkä matka parempaan suuntaan. Onnistuessaan historiallinen teatteri (kuten elokuva, kirja tai peli) voi yllättää ja ilahduttaa, mutta viihdyttämisen ohessa myös herättää pohtimaan ja kyseenalaistamaan. Näin tehdessään se tekee kunniaa menneisyyden ihmisille, joiden elämäntarinoita käytetään fiktion tai elävöittämisen raaka-aineena.

Miten tutkijan sitten pitäisi olla mukana kaikessa tässä? Historiallisen asiantuntijan rooli on parhaimmillaan mahdollistava ja uusia näkökulmia tarjoava, ei yksityiskohdista nipottava (paitsi aiheesta, kuten nunnista keskellä markkinatoria). Keskiajan historiassa totuus usein on mielikuvitusta rikkaampi, ja tutkija kykenee suhteellisen pienellä vaivalla johdattamaan käsikirjoittajia, ohjaajia, näyttelijöitä ja harrastajia sellaisten tarinoiden ääreen, jotka muuten jäisivät unohduksiin. Tämän jälkeen seuraa toinen tärkeä hyvän kommentaattorin piirre: kyky päästää irti ja antaa tekijöille vapaus tehdä. Kyse on kuitenkin myös hauskanpidosta, tulkinnasta ja taiteellisesta vapaudesta.

Erittäin ilahduttavaa on se, että myös puhtaasti tieteellinen ohjelmisto kiinnostaa. Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies (TUCEMEMS) järjesti Keskiaikaisilla markkinoilla kolmatta kertaa avoimen tieteellisen päiväseminaarin. Vanhan Raatihuoneen sali oli ääriään myöten täynnä kaiken ikäisiä, kiinnostuneita ja keskustelevia kuulijoita. Historiaa elävöittävä tapahtuma onnistuu johdattamaan myös tutkimustiedon äärelle.

Posted in Medievalism | Tagged , , , , | 1 Comment