Joskus sitä oikein pysähtyy ajattelemaan, kuinka ainutlaatuisten asioiden kanssa pääsee työskentelemään keskiajantutkimuksen väitöskirjaa tehdessä. Kun on aikoinaan hullaantunut Umberto Econ Ruusun nimestä, on huimaa tajuta, että on juuri itse tilannut luostarikirjastosta opillisesti arkaluontoista materiaalia. Ei sentään Runousopin toista osaa, mutta harhaoppisten kirjoituksia kuitenkin. Eihän niissä enää mitään järisyttävää ole, mutta tuskin ne aikanaan 1300-1400 -luvuilla ovat luostarin ruoka-aikojen lukemistoon kuuluneet.
Vaikka osa kirjastoista erityisesti Itävallassa on edelleen keskiaikaisella paikallaan, yhä vieläkin toimivissa luostareissa, jotka omistavat merkittävän osan alkuperäisistä käsikirjoituskokoelmistaan, ei ihan William Baskervillen yöllisten retkien tunnelmaan ole pääsyä. Suurin haaste haluamieni tekstien hankinnassa oli saada oikea henkilö sähköpostin päähän. Sen jälkeen homma oli luostarin päässä otettuja digikuvia ja tiedoston jako pilvipalvelussa. Itse asiassa tämä luostari, Sankt Paul im Lavanttal, on osoittautunut paljon joustavammaksi toimittamaan kuvia aineistoistaan kuin useimmat julkiset kirjastot.
Siitäkin huolimatta, että digitaalisten reprojen kanssa työskentely on paljon halvempaa, työekonomisempaa ja usein myös mukavampaa kuin kirjastoihin matkustaminen ja siellä istuminen, täytyy silti myöntää, että joskus haluaisin käydä esimerkiksi tässä kirjastosta. Eihän sitä koskaan tiedä, ehkä paikan päältä löytyy hyllyluokka finis africae. Ja kenties jossain kätkössä makaavat myös ne kaksi paksua nidettä Petrus Zwickerin inkvisitiotuomioita, jotka ovat olleet kadoksissa 1500-luvulta lähtien.
Reima Välimäki 